Nainen naisesta, mies miehestä

Viime viikkoina puhuttanut Anu Saagimin käytös Maria Veitolaa kohtaan on luonut skandaalin ja aiheuttanut paheksuntaa Anua kohtaan laajalti. Iltapäivälehdet päivä toisen perään retostelivat kyseisellä vuorovaikutustilanteella ja televisio-ohjelmasta seurattavan tilanteen kululla käyden jokaisen repliikin ja yksityiskohdan läpi.

Katselin tätä uutisointia vain sivusilmällä, sillä ilkeys toisia kohtaan ei kuulu sellaisiin aiheisiin, joilla täytän arkipäiväni mieluusti. Huonon mielen uutisia. Silti aihe pääsi niin suuriin mittakaavoihin, että minunkin mieltäni tapahtumat jäivät kaihertamaan.

Tähän väliin haluan sanoa, että tiedän ettei mitään saisi ikinä yleistää, mutta onneksi olen yleistämisen kruunaamaton kuningatar ja yleistän nytkin, koettakaa kestää.

En usko että aivojani ruuhkautti samanlainen paheksuva ajatuskulku kyseisen skandaalin aikana kuin mitä lehtien otsikot uutisoivat. Minä nimittäin pohdin mielenkiinnolla tätä keskusta, joka pyöri naisen ilkeyden ympärillä; koitin muistella, onko koskaan miehen ilkeydestä miestä kohtaan nostettu esiin tällaista melua. En muistanut yhtään tapausta, mutta todistetusti ihmisen muisti on lyhyt ja en tiedä johtuuko muistamattomuus siitä, etten pystynyt kaivamaan muistilokeroitani tarpeeksi syvälle vai siitä, että eikö tällaista ole miesten kesken tapahtunutkaan.

Jos asia todella on niin, että miehetkin ovat vastaavaa käytöstä harjoittaneet, mutta eivät ole saaneet siitä ikinä tällaista ulostemäärää niskaansa, eikö asian laita ole jollain tavalla mielenkiintoinen? Miksi naista syytetään ja nainen poljetaan maan rakoon, jos mies samasta teosta ei saa edes olkien kohautusta aikaan? Pitäisikö naisen olla pullantuoksuinen ja lämminhenkinen ihminen, jolta saa tukea ja turvaa jokaiseen asiaan? Ovatko asenteemme kauniimpaa sukupuolta kohtaan sellaiset, että ilkeä nainen rikkoo niitä selkeästi enemmän kuin taas ilkeä mies ajatustamme miessukupuolesta? Ovathan naiset äitejämme, mummojamme, niitä ihmisiä, joilta saamme elämän ja eväät reppuumme, jota kannamme sitten loppuikämme mukanamme. Ei äiti voi olla ilkeä, äidin pitää opettaa lempeyttä.

Toisaalta jos tällaista kohua ilkeydestä miesten osalta en muista sen takia, että sellaista ei ole tapahtunut eikä vastaavaa tilannetta ole tullut esiin missään televisio-ohjelmassa miesten kesken, mistä se sitten kertoo? Onko naisissa sittenkin sellainen pirullinen ilkeys, joka ilmenee vain naisen kohdatessa naisen? Ovatko miehet ennemmin asiallisen tiukkoja kuin ilkeitä toisilleen? Voisiko olla, että miehillä harvemmin on tarkoitus olla ilkeä, vaan he vain sanovat asiat niin kuin ne ovat ja ottavat ne vastaan sellaisina kuin ne ovat. En tiedä enkä muista onko lehtien kansissa ollut ukkoja haukkumassa toisiaan tai käymässä läpi ikävähköjä tunteitaan jostakin kohtaamisesta.

Olen itse kokenut tuon naisen ilkeyden naista kohtaan, joka on jotenkin ovelan viiltävää, aivan kuin naisilla olisi kuudes aistin sen suhteen, mihin kannattaa tökkiä ja mistä asiasta huomauttaa, jotta voi aiheuttaa mahdollisimman paljon surua ja murhetta toiselle. Se on kauhea tunne joutua tuon naisen kuudennen aistin pihteihin satutettavaksi. Maria Veitola pysyi hyvin kasassa, itse olen romahtanut useampaankin otteeseen.

Missä menee ilkeyden raja? Ovatko miehet jämptejä ja naiset ilkeitä? Onko naisen oltava vain leppoisa äitihahmo – eikö hän saa sanoa tiukkoja mielipiteitään julki? Tietenkin jokaisen pitäisi sukupuoleen katsomatta muistaa, että vaikka itse haluaa jotakin sanoa, ei sitä välttämättä tarvitse sanoa ääneen. Siinä mielessä vastuutan puhujaa, en kuulijaa, sillä jokaisen on mietittävä, ettei astu ilkeyden puolelle. Mutta häilyykö rajapinta riippuen siitä, onko puhuja imetykseen kykenevä vai ei?

Toivon että ei, mutta mistäpä minä mitään tietäisin, kunhan ajattelin ääneen.

Mainokset

Maapallon syöpä

Olen pitkään miettinyt maapallon tilaa. Lähinnä olen ajatellut sitä median tai jonkin tempauksen pakottamana, sillä liian helppohan se on piiloutua omaan pikku kuplaan, jossa voi todeta itselleen, että kaikki on ihan ok. Ei se ilmaston lämpeneminen tunnu missään, kylmähän täällä on. Kyllä ne jääkarhut sopeutuu elämään kuivalla maalla, siinä dokumentissakin se yksi vaan hengaili pihalla koirien kanssa, ei edes syönyt niitä. Kyllä se maapallo siitä vielä selviää.

Itse asiassa pääsinkin jo asiaan, vaikka tarkoitukseni oli maalailla vielä joitain kauhukuvia. Kun kirjoitin, että kyllä se maapallo siitä selviää, niin olen tosissani alkanut ajattelemaan kyseistä lausetta. Mitä jos maapallo keksii keinon selviytyä sitä pahiten uhkaavasta vaarasta? Onko käsillä ne hetket, kun ihmisen elo tällä maankamaralla alkaa olla uhattuna, kun ensin me olemme pistäneet kaiken muun uhan alle? Onko meille soinut kellot, tuomion kellot, kuin karman laissa konsanaan?

Ei olisi ensimmäinen kerta kun jokin tauti niittäisi ihmistä kuin viljelijä kauraa. Raamattua uskoen ei olisi ensimmäinen kerta kun jättiläismäinen tulva tulisi ja hukuttaisi meidät alleen. Äskettäin luin myös uutisen, jossa kerrottiin yllättävän asteroidin lähestyvän maata ja kiertävän meidät – tällä kertaa. Mutta miten käy tulevaisuudessa?

Voisin kuvitella, että luontoäidillä olisi jokin keino aistia, kuka hänelle kaikki ongelmat aiheuttaa ja että hänelläkin olisi jonkinlaiset aseet käytössään. Tulvat, hurrikaanit, tautiaallot tai tappajiksi muuttuvat eläimet, vain mielikuvitus on rajana. Kuinka kauan saamme jatkaa tätä samaa rataa, oman elintilamme tuhoamista?

Toinen vaihtoehto kai tosiaan on se, että me jatkamme ja jatkamme samalla mallilla edelleen, vaikka näkisimme että olemme menossa päin tiiliseinää, me vain kiihdytämme vauhtiamme. Ihmiset kehittyvät ja kehittävät maailman vielä siihen pisteeseen, ettemme me pysty elämään täällä. Vasta viime vaiheessa tajuamme, että eihän rahaa voi syödä. Siinä vaiheessa, kun kaikki muu on jo mennyttä.

Joka tapauksessa luonto voittaa. Joko se pistää kapuloita ihmisen rattaisiin tai sitten me taklaamme itse itsemme. Luonto keksii kyllä jälkeemme keinon selvitä. Kuten jossakin kuvissa kerran karusti (tai kauniisti) maalailtiin tulevaisuuden maisemia, joissa kaupungit olivat hylättyinä, tehtaat romuttuneina, mutta pikku hiljaa kasvit, luonto, eläimet ja hyönteiset olivat vallanneet alueet. Ennen ihmisen kyntämät pellot kasvoivat nyt villiä viljaa, eläinten ruokaketjut toimivat jälleen normaalisti, populaatioita ei tarvinnut harventaa haulikolla, sillä luonnon tasapaino hoitaa kaiken. Maailma pelastuu.

Ihminen joko tuhoaa itsensä tai tulee tuhotuksi. Näin minä pelkään.

Tai pelkään minä jotain muutakin kauhukuvaa. Mitä jos meistä tuleekin syöpäläisiä? Loisia, jotka leviävät planeetalta toiselle ja aina kun olemme kuluttaneet yhden loppuun, tulee meidän siirtyä seuraavalle, kunnes taas tuhoamme elinalueemme ja siirrymme jälleen seuraavalle? Tuleeko meistä joillekin kaukaisille asukeille niitä painajaisten avaruusolioita, jotka hyökkäävät ja valtaavat alueet, tuhoavat ne ja jättävät jälkeensä kuolemaa ja sekasortoa?

Missä vaiheessa me opimme? Pystymmekö ymmärtämään tilanteen ennen kuin on liian myöhäistä vai onko maapallo vasta harjoittelualue numero yksi?

Tekopyhän paasaus

Voiko tänä päivänä ihminen muodostaa enää omaa mielipidettään? Meidät on ympäröinyt sellainen informaatiotulva, että joka ikisestä asiasta kuulee vähintään viisi erilaista mielipidettä ja lukee kolme tekstiä, ennen kuin itse on oikeastaan edes herännyt koko aiheeseen. Kun nykyään keskustelen jostakin päivän kuumasta poliittisesta aiheesta, aloitan miltei joka toisen lauseeni sanoilla: ”Luin yhden tekstin…” tai ”Katsoin erään asiaohjelman, jossa kerrottiin…” Kuinka siis voisin koskaan ehtiä itse pohtia ja ajatella asioita alusta loppuun itse, kun jokaisesta tuutista minulle huudetaan, mitä minun kuuluu ajatella?

Ennen meidät ihmiset sentään koitettiin television hömppäohjelmilla ja leppoisan viihteellisillä iltapäivälehtiotsikoilla tuudittaa turran onnellisiksi. Ei tarvinnut miettiä juuri mitään, sillä poliitikot puuhasivat rauhassa omia juttujaan ja kansalaiset silloin tällöin murahtivat jostain, mutta sekin tapahtui lähinnä kerran vuoteen veromätkyjä kirotessa. Vain yhteiskunnan aktiivit pysyttelivät tiedon aallonharjalla keräten aiheesta kuin aiheesta faktaa, joiden pohjalta sitten pystyivät pohtimaan omat kantansa. Mutta hekin saivat sen luultavasti tehdä rauhassa. Sitten kun he avasivat suunsa, tuli sieltä tarkkaan pohdittuja ja harkittuja sanoja ulos.

En sitten tiedä pitäisikö tähän todeta, että ennen oli kunnollista, sillä en osaa sanoa oliko. Mitä minä tiedän, on se, että nykyään maailma on koko ajan kiireisempi. Niinpä myöskin poliittiset pulmatilanteet tuntuvat pulpahtelevan tiuhempaan tahtiin pintaan. Pakolaiset siellä, raiskaustuomiot tuolla, talouskurimus täällä. Mutta koska meillä on nykyään kiireen lisäksi käytössä myös sosiaalinen media, jolla voimme ilmaista itseämme niin, että mielipiteemme kiirivät pelottavan nopeasti ympäri maita ja mantuja, on sisäinen kriisitilanne nopeastikin jo tulilla kohti kiehumispistettä.

Jos Markus Pohjanmaalta kirjoittaa kiivaassa mielentilassa maahanmuutosta jonkin tekstin, on se kohta kierinyt rajoja myöten ympäri Suomen. Siitä suivaantuneena kolme pääkaupunkiseutulaista tyyppiä kirjoittavat vastineen ja päivittelevät nykymaailman menoa ja ihmisten tyhmyyttä. Näiden kolmen eteläisen Suomen asukin erikseen kirjoittamat tekstit kiirivät taas eteenpäin ja aiheuttavat niin paljon mielipiteitä, että potenssiin kolmen jälkeen pistettynä uudelleen potenssiin kolme nämä mielipidekirjoitusten lukumäärät hipovat lopulta taivaita. Eikä viimeisimpiä soppaan lusikoitaan pistäneitä millaan lailla pelasta se, että joka toisen tällaisen henkilön kirjoitus tuntuu alkavan sanoilla: ”En aikonut koskea aiheeseen mitenkään, mutta…” Tuo kuuluisa mutta. ”Minun piti pitää suuni kiinni ja antaa oikeasti vaikuttavassa asemassa olevien ihmisten hoitaa asiansa, mutta sitten muutinkin mieleni ja kirjoitin yhden facebook-päivityksen kesken aamukahviani ja julistan kuinka asiat kuuluisi minun mielestäni hoitaa.”

Ennen kun ihmiset todella ottivat asioista selvää ja vasta sitten lähtivät vaikuttamaan yleiseen keskusteluun jonnekin muualle kuin nettiin, oli keskustelu sentään jollain lailla hallittavissa. Hallittavissa ja ehkä myös jollain lailla kiltimpää. Tai tietenkin pienemmissä kahvipöytäkeskusteluissa saattoi olla vähemmänkin tietopohjaista murinaa kuultavissa, mutta pidemmälle ei lähdetty. Ehkä minua jollain lailla pelottaa se tosiasia, miten helposti ihmiset nykyään saavat mielipiteensä tuotua julki ja kerättyä itselleen niin sanotusti kannattajia. Kun ennen kahvipöytämurahtelut jäivät neljän seinän sisälle, nyt ne kirjoitetaan julkiseen levitykseen Internetiin keskustelupalstoille tai sosiaalisen median sivustoille, joissa ne nopeasti keräävät peukuttajia ja tykkääjiä.

Olisiko maailma turvallisempi ja parempi paikka elää, jos jokainen mielipide ei ansaitsisi tulla kuulluksi? Tai tuo kuulluksi tuleminen ei olisi niin helppoa? Tottakai minä kannatan sananvapautta, mutta mitä nykyään sananvapauden piiriin pitäisi laskea? Jokainen suusta tullut sana? Harkittu tai harkitsematon? Loukkaava tai hiotumman sivistynyt kirjoitus? Verenpaineen nostatusta tuntuu olevan joka puolella ja joka aiheesta. Kuinka helppoa onkaan yllyttää kansanjoukkoja hurjiin tekoihin ja väärin keinoin vaikuttamisen piiriin.

Ja mitä ihmiset oikeasti edes hakevat sillä, että kirjoittavat Facebook-seinälleen yhden statuksen ajankohtaisesta aiheesta? Yksi seinäkirjoitus ei vaikuta mihinkään, mutta antaako sittenkin sen näpyttäminen sen tunteen, että on tehnyt asian eteen jotain? ”Kirjoitin Instagramin kuvatekstiksi, että ihmisten täytyy olla kivoja, nyt ne varmaan lukee sen ja on oikeasti myös mukavia tämän jälkeen.” Ja niin he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti – tai sitten eivät.

Onko kaikkeen pakko ottaa kantaa? Voisiko sittenkin hetkeksi pysähtyä ja miettiä asiaa tarkemmin; mitä minä aiheesta oikeasti tiedän ja mihin faktoihin mielipiteeni perustaisin? Koska kuten alussa totesin, miten me voimme enää tietää mitä mieltä me oikeasti itse olemme asioista, kun meihin yritetään vaikuttaa joka puolelta. Parhaaseen katseluaikaan tulevia saarnoja televisiosta, kaverin kirjoittamia kuumaverisiä tekstejä netissä, radio-ohjelmien kiivaita keskusteluja. Kuka puhujista tai kirjoittajista on oikeassa ja kuka väärässä? Vai onko kukaan edes väärässä ja onko oikeaa olemassakaan? Ja kun sinulta seuraavaksi kysytään kantaasi, aloitatko puheesi kertomalla, että kun kaverisi Minna kirjoitti aiheesta, niin hän ainakin totesi…

Ikärasismi

Joskus tuntuu siltä, että todellisuus ja yhteiskunnan johtajat eivät ole aivan samalla aallonpituudella. Olen pitkään kauhistellut uutisointia siitä, kuinka eläkeikää pyritään nostamaan jonnekin hamaan tappiin asti. Eräässä artikkelissa oli jo portaikkomainen kaavio siitä, minkä ikäisenä tiettynä vuonna syntynyt pääsee eläkkeelle. Oma lukuni oli niin korkealla, etten oikeastaan edes tiennyt mitä ajatella. Elänköhän edes niin vanhaksi?

Ensinnäkin ovatkohan päättäjät oikeasti avanneet silmänsä ja katsoneet maailmaa, missä kunnossa ihmiset todella ovat, kun ovat jo seitsemännellä tai kahdeksannella vuosikymmenellään menossa? Ehkä virastossa istuessa ja asioita pähkäillessä säilyy hyvällä tuurilla jonkinlaisessa kunnossa vielä vanhuuden päiville asti, mutta yhtään fyysisesti raskaampia hommia tekevät ovat kyllä jo varhain täysin rikki. Enkä tarkoita nyt kuten yleensä tarkoitan, että henkisinä sirpaleina, vaan aivan täydellisen romuttuneina kropaltaan. Selkäongelmat, polviviat, reumat ja päälle vielä vuosien työtapaturmat ovat varmasti tehneet tehtävänsä.

Toisilla on sellainen omituinen mielleyhtymä, että ihmiset laiskuuttaan haluavat päästä eläkkeelle. Näkisin kuitenkin asian usein myös niin päin, että eläke siintää pienenä ja kaukaisena toivon kipinänä joillekin, jotka koittavat sinnitellä raskaassa työelämässä mukana mahdollisimman pitkään. Voisi myös sanoa, että eläkkeelle joudutaan – ja pahassa tapauksessa täysin raunioituneena ja liian aikaisin – eikä päästä, kuten korkeammat tahot ilmeisesti kaikista laiskoista kansalaisistaan kuvittelevat.

Ymmärrän kyllä kuten kaverini totesi, että eläkeikä käsitteenä keksittiin joskus aikoja sitten, kun kuusikymppisenä päästiin eläkkeelle ja muutama vuosi siitä oltiin jo ruumiita. Nykyään elinajanodote on kasvanut niin suuriin mittasuhteisiin, että eläkettä täytyykin maksaa yhdelle ihmiselle vuosikymmeniä. Tiedän, että tämä nappaa suuren osan valtion kassasta ja asialle varmasti täytyisi tehdäkin jotain. Se ei kuitenkaan mielestäni poista sitä seikkaa, missä kunnossa ihminen on, kun täyttää 65. Voisin tulevaisuudessa tehdä töitä vaikka satavuotiaaksi, jos joku takaisi minulle, että sen jälkeen saan viettää muutaman terveen ja elämyksellisen vuoden, enkä joutuisi tekemään töitä selin makuulta jossakin hoitolaitoksessa. Vaikka ihmisen elinikä on pidentynyt, se ei valitettavasti samassa mittasuhteessa tarkoita ihmisen kunnon säilymistä yhä pidemmälle ja pidemmälle. Kyllä me vanhenemme samalla tavalla kuin vielä muutama vuosikymmen sitten.

Kuitenkin, kun sitten vanhana ja raihnaana viimein saa eläkepaperinsa käteen ja lähtee viettämään aikaansa muualle kuin työmaalle, missä kunnossa ihminen enää on? Jos eläkepäätöstä saa odotella 75-vuotiaaksi, kuinka monta vuotta on enää aikaa seurata lastenlasten elämää ja hoitaa heitä, kuinka monta kuukautta on aikaa viettää elämänsä rakkauden kanssa ja matkustella, ennen kuin manan majat kutsuvat? Onko ihmisestä puristettava viimeisetkin mehut ennen kuin hänet hylätään minimaalisten tulojen varaan, kituuttamaan pikkurahoilla ja jonottamaan apteekista työelämän synnyttämiin vaivoihin kalliita lääkkeitä?

Lisäksi asiassa on toinenkin puoli. Mitä pidemmälle eläkkeelle pääsyä venytetään, sitä ironisemmaksi työmarkkinat ja niiden käyttäytyminen muuttuu suhteessa uusiin säännöksiin . Vallanpitäjät tahtovat vanhukset töihin, mutta todelliset työnantajat ja yritykset taas kaipaavat uutta verta ja nuorta lihaa. Todellisuudessa tänä päivänäkin näkee sen, että jo 55-vuotiaat ovat monesti turhan iäkkäitä työelämään – ainakin rekrytoijan mielestä. Selkeää ikärasismia on ollut havaittavissa jo vuosikaudet, joten millä ilveellä vieläkin vanhempi porukka saataisiin töihin? Keski-iän ylittäneet saavat jo nyt kuulla olevansa ”liian vanhoja”, niin mitähän kommenttia saa rollaattorilla eteenpäin pyrkivä seitsemänkymmentä vasta täyttänyt pullantuoksuinen mummo?

Minulle ollaan valehdeltu

Kun ihminen syntyy, se on tyhjä taulu ja osaamaton rääpäle, josta pitää pitää huolta. Sitä taputellaan päähän ja suukotellaan ja sille leperrellään valheita siitä, että maailma on oikeasti mukava paikka elää. Ensimmäiset vuodet leikitään nukeilla ja juostaan pöytään silloin, kun äiti huutaa että ruoka on valmista. Seuraavat vuodet lusmuillaan peruskoulussa tai lukiossa ystävien ympäröimänä ja tehdään kesäisin melko pitkälti mitä huvittaa.

Sitten tapahtuu ydinräjähdys. Haet opiskelupaikkaa, et saa sitä. Tai sitten saat ja muutat omillesi. Asut yksin, tuijotat seinää. Juot viinaa kavereiden kanssa, jos sellaisia nyt sattuu löytymään. Koitat käydä töissä, kun opintotuki on niin naurettavan pieni. Sitten valmistut, käyt töissä, yrität täyttää yhteiskunnan odotukset sinulta, palat hiljalleen loppuun niin kuin tulinen kekäle hiipuu tuhkaksi…

Minusta olisi mukava saada jossain vaiheessa elämän käsikirja, joka valmistaisi hiukan paremmin itse käytännön jokapäiväiseen eloon, paremmin kuin lapsuuden lämpö ja turva. Vanhempien antama tuki on tietenkin arvokkaampaa kuin kulta ja jokainen meistä ansaitsee turvallisen ja iloisen lapsuuden. Silti joskus kontrasti lapsuuden leppoisten kesäpäivien ja aikuisuuden stressintäyteisten synkkien aatosten välillä on mahdottoman suuri. Kuin minutkin olisi valmisteltu kävelemään ruusujen terälehdillä auringon paisteessa mutta todellisuudessa astelen tulisillä hiilillä liian nopeasti, liian kovaa, tietämättä oikeaa taktiikkaa kuinka ei polttaisi jalkapohjiaan.

Joskus elämän karu todellisuus yllättää kuin lahjalaatikon avatessa esiin ponnahtava törkeästi irvistävä pilailupelle. Ei se ole hauskaa. Siinä saa sydänkohtauksen ja traumat, eikä kasvoilla valuvat kyyneleet todellakaan johdu ilosta. Mutta jotenkin se järkytys kai haihtuu ajan myötä ja sitä oppii varautumaan laatikoista ponnahtaviin typeriin pelleihin.

Mitäpä jos

Sävelet roikkuvat ilmassa ja minä kuuntelen. Minä kuuntelen niin paljon kuin vain keskittymällä voin luonnollisessa olotilassani kuulla. Kuuntelen, sillä sanat osuvat minuun virke virkkeeltä kovemmin. Kuuntelen, sillä kuvitelmissani mietin, olenko itse kirjoittanut kyseisen kappaleen – ja olenhan minä, elämälläni.

Minä koitan kuunnella, minä koitan sisäistää tämän uuden laulun sanat ja yritän kovasti sisäistää ne niin, että ne pysyisivät mielessä vielä pitkään.

Samuli Putro heiluu lavalla ja kysyy minulta kysymyksen. Minä laulan jo jossain vaiheessa hiljaa mukana, kyynel silmäkulmassa. Kaikki vyöryy yli, tunteet lähtevät alitajunnasta hissillä kohti tietoisuutta. Kaupunginorkesteri pauhaa, Samuli laulaa.

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?

Odotus

Juna-asemalla on haikeutta.

Perheet vastassa sukulaisiaan,
mummot lapsenlapsiaan,
rakastavaiset syleilevät toisiaan.

Ihmiset seisovat asemalla valmiina,
tihkusateessa,
räntämyrskyssä,
auringon paahteessa.
Valmiina kaappaamaan rakkaat syleilyyn.

Juna tulee ja pysähtyy
jälleen yhdelle laiturille.
Nostan laukkuni selkään
vedän takkia kiinnemmäs.
On kylmä.

Juna-asemalla on haikeutta.
Haikeutta nähdä kohtaavat ihmiset,
kun itse laskee laukun maahan
ja jää odottamaan.

Tulisiko joku minua jo hakemaan?