Putosi, katosi, unohdettiin.

Olen Lilleri-Lalleri, joka muurilta putosi. Lilleri-Lalleri, joka nyt makaa tuhannen säpäleinä maassa katsoen taivaalle uneksien. Mutta parkaa Lilleri-Lalleria ei enää kukaan saanut harsittua kokoon, vaan se lakaistiin hiljaa maton alle, sillä tässä yhteiskunnassa ei suvaita epäonnistujia, kokemusten kolhimia, turhia yksilöitä.
Olen ihmetellyt monesti, kuinka jotkut pystyvät tunteettomuuteen. Kuin he olisivat sisältä kuolleita, elämän tyhjäksi kovertamia kuoria. Oikeastaan aihe nousee vain silloin tällöin päähäni takaisin, sillä näyttää siltä kuin kiertäisin jonkinlaista noidankehää. Joudun aina tiettyyn pisteeseen kehässä, enkä nauti tilanteesta ollenkaan, mutta silti jokin saa minut jatkamaan. Joku voisi sanoa minua tyhmäksi, minä sanon itseäni toiveikkaaksi.
Muutenkin tässä vaiheessa lukiota paineet ovat suurimmillaan. Painetta lisäävät itsessään myös vanhemmat, jotka kotiin tullessa aloittavat hössötyksen epävarmasta tulevasta ja siitä, kuinka siihen olisi varauduttava. He luulevat antavansa suojakilven käyttöösi, mutta murentavat itse asiassa ne vähäisetkin tahdonrippeet.
Elämä on kovaa, totesi Lilleri-Lalleri ja jatkoi elämistään maton alla näkymättömissä.

Loru ja sen loppu.

Mistä on pienet Niinat tehty ? Ruumiista ja muotoilusta, lihasta ja luusta. Siitä on pienet Niinat tehty.
Pitäisi kai kuunnella kavereita enemmän, eikä aina nojata omaan tyhmyyteen. Vaikka sanoinkin eilen, että elämä tapahtuu katumatta, on kai minulla silti oikeus jossitella. Jos olisin tehnyt valinnan hiukan aikaisemmin, olisinko nyt paljon paremmassa asemassa ? Jos olisin sanonut tarvittavat sanat ajoissa, en varmastikaan olisi ajautunut tällaiseen tilanteeseen.
Ja hetki hetkeltä kaikki käy vaikeammaksi. Se ei näyttänyt enää surulliselta ollenkaan. Kosteat silmät olivat painautuneet pienemmiksi, kun kulmat puristuivat kurttuun sen tarrautuessa nyrkit valkoisina lähimpään esineeseen, estääkseen raivonpuuskan. Se tuijotti eteensä mitään sanomatta. Tunsin kutistuvani hyvin pieneksi, eivätkä edes omat sanani saaneet enää voimaa tulla kuuluviksi asti. Katsoin maisemia ja yritin hymyillä kuin kaikki olisi hienosti. Ja kuitenkin mietin koko ajan huomista, ja mitä se toisi tullessaan.
”Ihmisen toiminnan ansiosta aksoni voi synaptiosoitua useampia kertoja saman dendriitin kanssa”, mutta onneksi pieni Niina tietää, että kuitenkin ”kiihottava synapsi lisää hermoimpulssin laukeamistodennäköisyyttä”.

Meemihaaste.

Meemeilyä. Meemi. Muuminkaltainen, pelottava olio ? En tiedä, mutta tämän nimisen haasteen sain, ja pitkän pohdinnan jälkeen päätin myös ottaa sen vastaan. Homman nimihän on se, että kerron viisi tapaa tai piirrettä, jotka löytyvät käyttäytymisestäni tai luonteestani tai miten vain haluatte minun nyt asian esittävän. Viisi paljastusta. Kyllä te ymmärrätte mitä haen takaa, tai jos ette, niin lukekaa vain eteenpäin.
1. Katsellessani televisiota, lukiessani kirjaa tai kuunnellessani kappaleiden lyriikoita, saatan kirjoittaa parhaat kohdat ja vitsit ylös. Eräskin päivä lähiaikoina löysin laatikostani lapun, jossa oli ilmeisesti jonkin elokuvan repliikkejä: ”Minulla on sinulle asiaa” ”No, mitä ?” ”Rakastan vaimoasi”
2. Osaan miltei kaikkien Queenin kappaleiden lyriikat ulkoa.
3. Jos joku on kipeä, yritän välttää tartunnan kaikin mahdollisin keinoin. Hiivin seiniä pitkin mahdottoman tehtävän musiikin soidessa taustalla, pesen käsiä ja katson mihin kosken. Jos joku aivastaa, olen hypännyt jo sivuttaisliikkeellä sohvan taakse turvaan.
4. Televisiotani katsellessani olen eläytyjä. Saatan nojautua eteenpäin suu auki, tuijottaa silmät ymmyrkäisinä. Jos tulee surullinen kohtaus, voin vollottaa viisi minuuttia koskena. Samaistun jokaiseen tunnetilaan täydestä sydämestäni, ja tämä on monet kerrat aiheuttanut naurukohtauksia niille, jotka ovat television siasta jääneet tuijottamaan minun reaktioitani.
5. Annan ymmärtää, mutten ymmärrä antaa. Kaikista ärsyttävintä mitä voi tehdä. Mutta ottakaa huomioon, että teen tätä vain tiettyjen ihmisten kohdalla. Tai siis…
Niin, ja kiitän Siljaa tästä ihanasta vaivasta.

Elämä tapahtuu katumatta.

Ihminen ei aina ole tilanteen tasalla. Hän saattaa myöhemmin katua päätöksiään ja toivoa tehtyä tekemättömäksi. Joskus teot aiheuttavat seurauksia, joskus ne jäävät omaan arvoonsa. Minä en ole ihminen. Kuten olen kertonut, olen vesipuhveli. Se tarkoittaa sitä, että jos teen jotain, ymmärrän kyllä sen. Vesipuhvelilla on myös oma sääntönsä, että se, mitä on tullut tehtyä on tehty. Sitä ei kaduta, vaan muistellaan nauraen omalle typeryydelle. Jos typeryyttä kuvassa on ollut mukana.
Ongelmavyyhti kasvaa muutenkin ilman turhaa katumista. Todella harva tietää koko totuuden tästä omituisesta tilanteestani, sillä olen niin pahassa välikädessä, että jopa pari väärää sanaa saattaa romahduttaa kaiken. Älkää kysykö miksi olen itseni tällaiseen tilaan saattanut. Se vain tapahtui.
”Ei ole kahta samanlaista elämää. Jokainen kuolema on myös erilainen.” Viisastun päivä päivältä enemmän, kun luen tällaista. Enää pitää vain hankkia se oikeus kirjoittaa tämä kyseinen aine.

Massamurhaa.

Se näytti niin pohjattoman surulliselta, kun se sanoi ne sanat. En ollut pitkään aikaan nähnyt mitään, mikä olisi näyttänyt yhtä sydäntäsärkevältä. Sanat valuivat ilmassa ohuina, hauraina. Olisin halunnut ottaa sen syliin ja sanoa, että maailma on oikeasti hyvä paikka. Olisin halunnut vakuuttaa, että kaikki kääntyy parhain päin, mutta miten olisin voinut. Äkkiä sen silmät näyttivät huolien täyttämiltä. Aivan kuin suru olisi aina ollutkin osa niitä kasvoja. Kuinka helposti ihminen pystyykään murtumaan tässä maailmassa. Ei siihen tarvita kuin huono koenumero, pelko tulevasta, vanhempien oikuttelu. Jopa pari viatonta sanaa kaverin suusta voivat musertaa.
Olen sopeutunut tilanteeseeni. Se ei enää itketä, minua se ei enää muserra iltaisin. Joudun vain katsomaan ystävieni taistelua. Jokaisella on omat ongelmansa, enkä minä tunne pystyväni auttamaan. Mihin hävisi kilpeni, uljas ratsuni ja peitseni ? En voi enää ratsastaa auringonkoitosta pelastamaan murheellisia sieluja. En vain kykene, ongelmat ovat niin suuria, etten keksi keinoa ratkaista niitä. Voin vain tukea heitä päätöksissään. Ottaa syliin ja sanoa, että kaikki kääntyy parhain päin.
”On suotuisaa, ettei anna liikaa periksi hänen vaatimuksilleen. Vaikka rajan pitäminen johtaa kiukutteluun ja oikutteluun.” Psykologia on sitten mukava aine, kertoo aina vastaukset elämän eri tilanteisiin.

Kertausharjoitus

Olenko joskus puhunut elämästä pelinä ? Minulla on tunne, että olen joskus maininnut sen, ehkä useampaankin kertaan. Olen maininnut asian vain ja ainoastaan sen takia, että se on totta. Elämä on joillekin peli, läheiset ihmiset pelinappuloita. En ainakaan keksi mitään muuta syytä sille, minkä takia toiset ovat niin manipuloivia ja ilkeitä. Eikä heitä näytä koskevan maailman hyvien tekojen säännöt, ei läheisten suojelemisen tarve tai toisten tunteiden kunnioittaminen. Heille tärkeintä on oma etu, omat tarpeet ja omat tunteet. Jos he tarvitsevat jotain, he ottavat sen.
Lähdin toissapäivänä kävelemään. Vain kävelemään. Olin niin ajatuksissani, että käännyin risteyksistä ajattelematta päämäärää. Lopulta huomasin kävelleeni pientä kujaa, josta en päässyt enää minnekään. Pysähdyin ja katsoin katua taaksepäin. Miten olin joutunut tähän pisteeseen ? Otin pari varovaista askelta takaisin samaan suuntaan. Katselin ympärilleni, seurasin pihalla liikkuvaa kissaa ja sen liikkeitä. Päässäni ei ollut enää mitään, se oli tyhjentynyt tuon pienen hetken aikana. Kävelin takaisin kotiin ihmetellen miten pitkälle olinkaan tarponut. Olin kuitenkin mennyt todella hiljaa, huppu päässä ja kädet taskuissa kuin joku, jolla oli synkkä menneisyys. Minulla vain oli synkkä nykyhetki, muistan miettineeni.
Erään kirjoitukseni pääajatus oli, että elämässäni asiat liukuvat editseni hurjalla vauhdilla. Nyt vauhti pysähtyi kuin seinään.

Ilman suloisia säveliä.

Ilta oli oikeassa aavistaessaan pahaa aamusta. Silti se yritti vakuutella itselleen, ettei mitään tapahtuisi. Ilta poistui näyttämöltä ja tilalle tuli pahaa-aavistamaton yö. Se tanssi yksin aamunkoittoon, sen ääni kaikui hentona ja ihmeellisenä tyhjässä tilassa siivittäen ihmisen unia uusiin maailmoihin. Tuli aamu. Se sysäsi yön väkivaltaisin sanoin lavan taakse. Aamu sähisi ja murisi, rikkoi lavasteet mennessään jättäen ihmisen keskellä sekasortoa.
Minusta tuntuu oudolta. Miksi ihmeessä minä olen lavalla, miksen poistu tyylikkäästi muiden mukana ? Tottumus, se oli taas eräs kopioitu oivallus. Minä jatkan tottumuksesta, ehkä pelostakin. Toivokin on osallisena motiiveissani, mutta ei enää niin voimakkaana kuin ennen. Olen ollut tässä tilanteessa liian usein. En jaksa enää toivoa, saati sitten uskoa, että jotain hyvää tällä saralla minulle olisi annettu. Joko vika on minussa tai.. minussa.
Minun on siis muututtava. Vaihdan persoonallisuuttani, tai ainakin tästä edespäin varon näyttämästä todellista Niinaa kellekään. Mitä hyötyä olisi olla oma itsensä, jos sen takia vain menettää kaiken tärkeän elämässään ? Ei kukaan jaksa yrittää, jos saa kokoea vain pahoinpitelyn joka kerralla. Sitä vain luovuttaa ja miettii, ettei sellaista ihmistä ehkä olekaa tämän maan päällä, joka täysin ymmärtäisi. Tai mikä tärkeintä, joka täysin hyväksyisi. Oppisi tuntemaan, oppisi pitämään jokaiseesta pienestä virheestänikin.
Kuka vain ! Tarvitsen tukirakenteeni tähän maailmaan takaisin !