Miesraiskaus.

Suuria ja ylileveitä sanoja, jotka eivät mahdu egon mukana ovesta sisään. Ne juuttuvat puukarmeihin ja kolahtavat maahan onttoina ja käytettyinä. Joukosta erottuminen on vaikeaa, miltei mahdotonta. Voit hyppiä ja huutaa keuhkosi tyhjäksi lupauksia ja korulauseita, mutta kukaan ei huomaa sinua. Jos joku huomaakin, niin eivät ne ainakaan usko.
Ne. Ne luulevat olevansa jotain ylimaallista, jotain jolla on Jumalan antama voima kertoa meille, että emme ole minkään arvoisia. Ne kulkevat joukossamme näyttäen aivan samanlaiselta kuin mekin. Ne vastaavat puhelimeen virallisina, mutta nauravat sitten jutuillemme kuin ystävä. Puhelun ne lopettavat jättäen toivontäyteisen tunteen, sellaisen, että jaksaa odottaa innoissaan huomiseen. Ja ehkä ylihuomiseen. Tai ehkä viikonkin päästä jaksamme vielä uskoa, että yksi niistä soittaa taas. Kuukauden kuluttua meidät pudottaa maahan kukas muukaan kuin ne. Juuri se yksi niistä lähettää kylmän ja kovan viestin, jossa ilmoittaa ottaneensa toisen. Silloin alkaa tuskainen arki.
Ei, en puhu suhteista. En puhu miehistä, en puhu oudoista tuttavista. Puhun niistä, työnantajista ja yleisesti työnhausta. Kirjoitimme tänään ystäväni kanssa varmasti kymmenen työpaikkahakemusta tietäen, että joku päivä saamme viestin. Viestin, jossa meille kerrotaan, että tuolla jossain oli meitä parempi ihminen.
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s