Ilta oli oikeassa aavistaessaan pahaa aamusta. Silti se yritti vakuutella itselleen, ettei mitään tapahtuisi. Ilta poistui näyttämöltä ja tilalle tuli pahaa-aavistamaton yö. Se tanssi yksin aamunkoittoon, sen ääni kaikui hentona ja ihmeellisenä tyhjässä tilassa siivittäen ihmisen unia uusiin maailmoihin. Tuli aamu. Se sysäsi yön väkivaltaisin sanoin lavan taakse. Aamu sähisi ja murisi, rikkoi lavasteet mennessään jättäen ihmisen keskellä sekasortoa.
Minusta tuntuu oudolta. Miksi ihmeessä minä olen lavalla, miksen poistu tyylikkäästi muiden mukana ? Tottumus, se oli taas eräs kopioitu oivallus. Minä jatkan tottumuksesta, ehkä pelostakin. Toivokin on osallisena motiiveissani, mutta ei enää niin voimakkaana kuin ennen. Olen ollut tässä tilanteessa liian usein. En jaksa enää toivoa, saati sitten uskoa, että jotain hyvää tällä saralla minulle olisi annettu. Joko vika on minussa tai.. minussa.
Minun on siis muututtava. Vaihdan persoonallisuuttani, tai ainakin tästä edespäin varon näyttämästä todellista Niinaa kellekään. Mitä hyötyä olisi olla oma itsensä, jos sen takia vain menettää kaiken tärkeän elämässään ? Ei kukaan jaksa yrittää, jos saa kokoea vain pahoinpitelyn joka kerralla. Sitä vain luovuttaa ja miettii, ettei sellaista ihmistä ehkä olekaa tämän maan päällä, joka täysin ymmärtäisi. Tai mikä tärkeintä, joka täysin hyväksyisi. Oppisi tuntemaan, oppisi pitämään jokaiseesta pienestä virheestänikin.
Kuka vain ! Tarvitsen tukirakenteeni tähän maailmaan takaisin !
tunnegeneraattori 