Jonkinlainen kuumeinen oivallus

Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Tämä maailma on monia asioita, mutta ennen kaikkea jokainen joutuu kohtaamaan sen tosiasian, että elämme suorittamisen yhteiskunnassa. Pienestä pitäen meitä kannustetaan parempiin suorituksiin, parempaan elämään. Kiire siivittää meitä läpi ajan, mutta samalla pitäisi olla kolme harrastusta ja lapset työpaikan jälkeen. Painostus ja eteenpäin töniminen on arkipäivää, jokainen lähelläsi haluaa pienestä asti, että onnistut.
 
Onnistuminen on tämän päivän sana. Vain täydelliset onnistujat ovat silmissämme elämänsä arvoisia. Nostamme heidät idoleiksemme ja pyrimme samaan. Vain ensimmäiset ja voittajat muistetaan. Kuka astui toisena ihmisenä kuun pinnalle ? Kuka voitti pronssia vuoden -95 jääkiekon maailmanmestaruuskisoissa ? Kuka olikaan se harmahtava Bushin vastaehdokas viime Yhdysvaltojen vaaleissa ? Suurin osa ei luultavasti selviydy yhdestäkään edellisistä esimerkeistä oikealla vastauksella.
 
Mihin menevät häviäjät, mitä heille tapahtuu ? He jatkavat mitättöminä elämäänsä, heidän saavutuksillaan ei ole mitään väliä. He ovat yrittäneet ja heidät on unohdettu. Ei haittaa vaikka juoksija olisi suoriutunut paremmin kuin koskaan elämässään, se ei vain merkitse mitään. Mikä oli hänen palkkansa tässä elämässä ?
 
Suorittamisen yhteiskunnassa oma henkinen hyvinvointi riippuu itsestä. Jos osaa jättää muiden ilmeettömät kasvot huomiotta ja keskittyä omaan tunteeseen, saattaa säilyä järjissään. Mitä se urheilijakin tekisi, jos hän palaisi kotimaahansa ja ottaisi sydänverellä jokaisen lehtien kirjoittaman kritiikin itseensä ? Epäonnistunut, pettäny meidän luottamuksen, ei tullutkaan mitalia.. Tämä yhteiskunta kasvattaa omituisia ilmiöitä, mutta onneksi suurin osa meistä osaa suhtautua asioihin rationaalisesti.
Mainokset

Ihana päivä

Sävelet kaikuvat päässäni sinne tänne, nuotit särkyvät ja särisevät. Sivustalla seisoo hahmo, jonka suu puhuu ja liikkeet kuvastavat raivoa. En halua kuulla, en halua sitä nyt. Onneksi musiikki peittää muut äänet taakseen, vaikka korvia alkaa jo koskea. Käännän pääni ja tuijotan ikkunasta ulos, vähitellen hahmo tajuaa etten minä ole kuulolla ja luovuttaa. Silti se on jatkanut liian pitkään. Se kääntyy kannoillaan ja huutaa hyvät sunnuntaiaamut minullekin. Nyökkään.
 
Jos ihminen käyttää tiettyjä ilmaisuja ja sanoja liikaa, ne menettävät tehonsa. Kun töitä tehdään niska limassa, kuulostaa se pelkästään kliseeltä. Samoin käy kielloille, kehuille ja säännöille. Niitä ei enää huomioida, ne vain ovat. Silti joka kerralla kun ihmiset sanovat toista säälittäväksi ja laiskaksi, se sattuu yhtä syvälle. Mikseivät nuo sanat voi menettää tehoaan ? Ne säilyttävät tunnelatauksen pieninä terävinä piikkeinä, jotka viiltävät.
 
Tyhjät lupaukset menettävät tehonsa myös.  Pitkittyneet suunnitelmat vain haihtuvat ilmaan, ja vaikka niistä muistuttaakin, ne eivät kuulosta enää niin hienoilta kuin alussa. Silti pienet valheet jäävät muistiin. Ne saatetaan synkkänä hetkenä kaivaa mielestä taas esille ja miettiä niitä jokaiselta mahdolliselta kannalta.
 
Kaikenlaiset myönteiset sanat hukkuvat menetettyjen alle. Ehkä meissä jokaisessa asuu pieni pessimisti, jota ei saa koskaan tapettua. Jokainen varastoi pienet loukkaukset ja valheet omaan lokeroonsa. Toiset käyttävät sitä lokeroa harvemmin, mutta silti se on olemassa. Jos ei sen salaisuuksia paljasteta ääneen, niitä mietitään ylhäisessä yksinäisyydessä jokaiselta kantilta ja muristaan. Totuudet pohjautuvat ahneudelle ja valheille nekin kuuluvat. Ajatukset täyttyvät pornontäyteisistä kuvista ja vilpitön lähellä oleminen on pelkkä illuusio. Tuki ja turva ovat sanahelinää. Saisipa lokeron joskus tyhjennettyä, sillä joinain päivinä se vain pursuaa yli.

Muutos on jossain tuolla

Seison siinä omissa mietteissäni. Huomaan ihmisen ja havahdun. Hymyilen ja olen juuri nostamassa käteni kutsuun, kun huomaan mihin katse on tarkentunut. Viereiseen henkilöön. Korjaan hamettani pelastaakseni tilanteen ja kävelen kauemmas seuraamaan sivusta, kuinka se alkaa taas. Alamäki nimittäin.
 
Hassua miten sitä voikin joinain päivinä toivoa olevansa joku toinen, tai ainakin ettei olisi juuri sellainen kuin on. Minä olen omaperäinen. Sen huomaa varmasti jo kaukaa, mutta joskus tuntuu kuin se olisi pelkkä kirous. Miksen voisi olla kuin tavalliset ihmiset, puhua harkitusti ja viisaasti ? Vaikka kuinka yritän, huomaan aina lipsuvani tieltä ja joku huutaa outoa. Kun tajuan taas tehneeni sen, sisälläni murtuu jokin. En halua olla sellainen, muuttakaa minua ! Antakaa minulle huumorintajunne ja ajatuksenkulkunne. Kuinka voin pärjätä elämässäni tällaisena, kun vain harvat ymmärtävät ja jaksavat ?
 
Mitä se elämä sitten olisi ? Olisin kaveripiirin suosituin vitsinkertoja, jota salaa ihailtaisiin nokkeluudesta ja siitä, etten jäisi milloinkaan pulaan, jos minulla vain olisi sanani. Osaisin hoitaa tilanteet paremmin. Uskaltaisin hypätä kauan kaipaamani benji-hypyn tuosta noin vain, mutta samalla silti lukea matematiikan yo-kirjoituksiin, sillä keskittymiskykyni olisi mitä mainioin. Työpaikalla saisin ylennyksen toisensa perään sosiaalisilla taidoillani. Voisin olla romanttinen hupsu tai kovaksi keitetty ja tunteeton, mikä milloinkin minulle sopisi.
 
Hyvä on, täytyy myöntää, että joskus nautin siitä, että mieleni tuottaa mitä moninaisempia mielikuvia. Nautin siitäkin, etten osaa toimia tilanteissa, vaan hiljenen ja mokaan kaiken. Se vain on niin ja niin se tulee olemaankin. Sitäpaitsi sieluaan ei voi vaihtaa toiseen, sitä voi yrittää muuttaa, mutta sekin on hankalaa. Voi sitä kai toivoa sentään ruumiistaan jonkinlaista toista ? Voisin ottaa kymmenen senttiä lisää pituutta, pari kuppia isommat rinnat, pidemmät sääret, lisärasvaa takapuoleen ja ruskeamman ihon. Sinisemmät silmät ja valkeampi hymy. Olisinko sitten onnellinen ? Kadulla kävellessäni pienessä hameessa ja pienen pienessä yläosassa saisin kaikki katseeni perääni ja tyttöystävät joutuisivat läimimään miehiään takaisin ruotuun. Baareissa minulle tultaisiin sanomaan, että olen kauneinta mitä on ikinä nähty. Saisin valita illan hitaan alkaessa parhaat päältä ja jättää surkimukset selkäni taakse.
 
Ehkä en pitäisi siitäkään. Jos en jollekin kelpaa tällaisena, niin sitten vain selkä köyryyn, pää kumaraan ja kohti uusia pettymyksiä. Kyllä siihen tottuu. Ja sitäpaitsi yksi niistä surkimuksista, jotka jättäisin selkäni taakse saattaisi olla jotain paljon parempaa kuin se muka-hauska adonis nenän edessä. Mutta joskus kun alamäki alkaa, kuuntelen musiikkia ja mietin mitä kaikkea elämä voisi olla jos jokin olisi toisin. Jossittelua kaikki tyynni. Vietän loppupäivän käpertyen peitteen alle piiloon maailmalta. Huomenna on uusi päivä ja ehkä näen ratkaisutkin paremmin.

Mennyttä laulaen julki

Luin eräänä päivänä vanhaa päiväkirjaani niiltä ajoilta, kun vielä joka päivä kävelin ystäväni kanssa metrin mittaisina kääpiöinä kymmeneen kouluun. Kuten voitte arvata, ei tekstin taso ollut kovin korkealla, mutta hauskat muistot valtasivat mieleni aika ajoin ja hymyilin hyväntahtoisesti kymmenen vuoden takaiselle Niinalle. Pystyin kuvittelemaan hänet ulos temmeltämään lumessa, kun katsoin ikkunasta. Sitten hänet pyyhkäistiin pois ja muistin nykyajan säpsähtäen. Palasin moninkertaisesti vaikeampien koulukirjojen eteen.

Eräs sana sai minut hätkähtämään. En ymmärtänyt, miten sellainen pikkulapsi oli osannut edes käyttää sitä. Nykyään pelkään kyseistä sanaa, sillä olen huomannut sen olevan eräs epätodellisimmista asioista maailmassa. Se on harvoille ja valituille varattu asia, josta minä en ole päässyt vielä edes nauttimaan. Silti se kääpiö oli saanut tungettua sen joka toiselle sivulle, kuin se olisi pelkkää arkipäivää. Hyvä on, asiaan liittyi lapsen viattomuutta paljonkin, mutta jotenkin tunsin oloni oudoksi. Tuon päiväkirjan jälkeen en ole kyseistä sanaa käyttänyt – ainakaan omalla kohdallani. Minusta myös tuntuu, että minä aion lapsilleni selittää tarkkaan tietyt käsitteet, ja kuinka niitä tulee käyttää. Huolimatta siitä, että he saattavat silti päätyä ala-asteen pihalle tuijottamaan luokkakaveriaan, kuten eräs tositarina kertoo lapsen miettineen: ”Nyt tiedän, mitä rakkaus tarkoittaa.”

Mitä se on ? Beibe, älä satuta minua enää koskaan.

Hautausmaa

Haluaisin kysyä häneltä suoraan muutaman kysymyksen. Voisin ripustaa hänet nilkoistaan roikkumaan kahleissa pimeää kiviseinää vasten ja jättää hänet siihen nääntymään pariksi päiväksi ilman tietoisuutta, pelastetaanko hänet vai ei. Jättäisin hänet yksin ainoastaan ajatustensa kanssa, epätoivoisten, tuskaa ja kyyneliä täynnä olevien ajatusten. Ja kun viimein tulisin paikalle, ottaisin vain tuolin ja jäisin hiljaa tuijottamaan häntä. Katsoisin, olisko hän viimein viisastunut. Osaisiko hän elää tämän elämän sille arvollisella tavalla, ilman pelejä, valheita ja leikkejä toisten kustannuksella. Haluan murskata hänet kuin pienen limaisen ötökän kenkäni pohjaan.
 
Hassua miten toisen silmin tilanne näyttää erilaiselta. Itse tunnen olevani umpikujassa tilanteeni kanssa, joku ulkopuolinen saattaisi tulla vain sanomaan minua tyhmäksi. Samaten tuntemani tunteet saattaisivat hänen silmissään olla naurettavia, perusteettomia ja vainoharhaisia. Toinen ihminen osaisi ehkä neuvoa minut tästä tilanteesta helposti pois, mutta olen itse niin syvällä kuopattuna huolieni kanssa hautaan, etten ehkä halua enää nousta ylös. Päivänvalo sattuu silmiin ja minä sokaistun. Toisaalta, päästäkseni jatkamaan matkaa minun on kohdattava tuo kipu ennemmin tai myöhemmin.
 
Minun olisi muutenkin opittava painamaan se nappi kohtaan off. Se on vaikeaa, mutta se palkitaan kyllä lopussa. Silmien katse sammuu, hengitys tasaantuu ja mieli virkistyy. Istun hiljaa ja ajatuksettomana. Ehkä vielä joskus pystyn kohtaamaan maailman ja nousemaan haudastani.

Kahden sanan välinen valhe

On olemassa kaksi sanaa, joiden kontrasti on toisille hyvin ymmärrettävissä. Joissain yhteyksissä niiden erot saattavat pelästyttää, sillä ne paljastavat piilotettuja uskomuksia, toiveita ja periaatteita. Eräänä päivänä sain istua ruokapöydässä hetken hiljaa kuullessani mielestäni väärän sanan lauseessa. Olisin toivonut siihen juuri sitä päinvastaista ilmaisua, mutta en saanut sitä.
 
Kun jotakin tapahtuu joskus, kun saan ylioppilaslakin ja kun löydän itselleni onnen. Tuo pieni sana tuo turvaa, uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki järjestyy. Se kuvastaa uskollisuutta ja pysyvyyttä. Toisaalta se saattaa myös romuttaa kaiken. Kun me erkanemme toisistamme. Kun meillä sitten joskus menee huonosti. Kun-sanan teho ja positiivisuus riippuu ihmisestä itsestään. Pessimisti saa sillä paljon pahaa aikaan, kun maailma kuitenkin menee vain pahempaan suuntaan ja kun minä viimein murenen täydellisesti.
 
Jos joskus vielä kohtaamme, jos kaikki kääntyy parhain päin. Tälläkin sanalla on kaksi merkitystä. Se tuo toivoa, sillä voi rakentaa uusia maailmoja ja monia vaihtoehtoja tulevasta. Jos tekisin näin, siitä seuraisi jotain hyvää. Se kuvastaa myös tosin epävarmuutta ja pelkoa todellisesta maailmasta. Ujo ihminen saattaa hukkua jossittelun mereen, eikä tee koskaan mitään oikeasti. Ihminen, jolla on tapana katua jokaista tekoaan ja jäädä murehtimaan menneisyyttä saa jossittelulla monta murhetta aikaiseksi. Itsesyytöksistä kehittyy ympyrä, josta ei pääse pois. Aina tulee uusi jos.
 
Jos on haavemaailma, siellä aurinko paistaa aina niin haluttaessa, kun taas on todellisuuden kylmät ja kovat kasvot. Nämä sanat paljastavat ihmisten piilossa pidettävät ajatukset. Usko huomiseen, viha eilistä kohtaan.

Päivä kävi iltaan ja yöhön

Seisoimme hiljaa paikallamme. Tuijotimme tyhjää baaria ja sitten toisiamme. Kuskilla oli kalja kädessä, meillä oli mahdollisuus päästä toiseen baariin sisälle tiukan suunnitelman ansiosta, joka ei välttämättä edes toimisi. Katsoimme vielä kerran ympärillemme, ja päätimme paikalle jäämisen johtavan ainoastaan illan pitkittyessä depressioon.
 
Yksi meistä lähti hakemaan kävellen poikaystävältään erään jäsenkortin, jos sitä pitäisi näyttää ovella, kaksi muuta jäivät entiseen paikkaan seisoskelemaan toimettomana. Me loput astuimme autoon, kuskina joku toinen kuin se kalja kädessä seisoskellut poika. Korkokengissä kaasun painaminen ja auton hallinta huonoilla renkailla oli jokseenkin vaikeaa, sen saimme huomata. Liusuimme käännöksistä vähän liian sivulle, suoralla tiellä saatoimme ajaa kaksi kaistaa vieden.
 
Alkumatkasta muistimme tosin erään matkan onnistumista järkyttävällä tavalla horjuttavan seikan – meillä oli ainoastaan puoli tuntia aikaa ajaa keskustasta kahden kodin kautta takaisin. Korkokengät painoivat poljinta alemmas ja joku meistä hoki kuluvia minuutteja kaikkien huutaessa jännittyneenä: ”Kovempaa ! Varo ! Poliisi !” Kolme minuuttia vaille määräajan huusimme autossa innoissamme, sillä baari tuli kulman takaa näkyviin. Me olimme selvinneet. Me, Jack Bauerit, olimme pelastaneet iltamme !
 
Oma henkilökohtainen selviytymisseikkailuni ei tosin loppunut siihen. Eikä se johtunut siitä, että minulle tuli hetkittäin sietämätön olo, ja päädyin istumaan hiljaa tuolille tuijottamaan ihmisiä. Miten joku niin läheinen saakin minut tuntemaan itseni maan niljaisimmaksi madoksi aina. En ymmärtänyt. Pienten iloisten mietteiden jälkeen auto karahti vähän yli neljä pihaamme ja lähti saman tien matkoihinsa. Katsoin verhojen peittämää ikkunaa ja istuin rappusille hytisemään. Ajantaju katosi, ainut mitä ymmärsin oli se, että olin jäätymispisteessä. Täydellinen lopetus Mrs. Bean -päivälle.