Mennyttä laulaen julki

Luin eräänä päivänä vanhaa päiväkirjaani niiltä ajoilta, kun vielä joka päivä kävelin ystäväni kanssa metrin mittaisina kääpiöinä kymmeneen kouluun. Kuten voitte arvata, ei tekstin taso ollut kovin korkealla, mutta hauskat muistot valtasivat mieleni aika ajoin ja hymyilin hyväntahtoisesti kymmenen vuoden takaiselle Niinalle. Pystyin kuvittelemaan hänet ulos temmeltämään lumessa, kun katsoin ikkunasta. Sitten hänet pyyhkäistiin pois ja muistin nykyajan säpsähtäen. Palasin moninkertaisesti vaikeampien koulukirjojen eteen.

Eräs sana sai minut hätkähtämään. En ymmärtänyt, miten sellainen pikkulapsi oli osannut edes käyttää sitä. Nykyään pelkään kyseistä sanaa, sillä olen huomannut sen olevan eräs epätodellisimmista asioista maailmassa. Se on harvoille ja valituille varattu asia, josta minä en ole päässyt vielä edes nauttimaan. Silti se kääpiö oli saanut tungettua sen joka toiselle sivulle, kuin se olisi pelkkää arkipäivää. Hyvä on, asiaan liittyi lapsen viattomuutta paljonkin, mutta jotenkin tunsin oloni oudoksi. Tuon päiväkirjan jälkeen en ole kyseistä sanaa käyttänyt – ainakaan omalla kohdallani. Minusta myös tuntuu, että minä aion lapsilleni selittää tarkkaan tietyt käsitteet, ja kuinka niitä tulee käyttää. Huolimatta siitä, että he saattavat silti päätyä ala-asteen pihalle tuijottamaan luokkakaveriaan, kuten eräs tositarina kertoo lapsen miettineen: ”Nyt tiedän, mitä rakkaus tarkoittaa.”

Mitä se on ? Beibe, älä satuta minua enää koskaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s