Yöllinen pimeän pelko.

Tässä istuskellessani ja kirjaa luettuani olen päätynyt jälleen yhteen päätelmään elämästä. Pelko on hassu juttu. Jokainen pelkää jotakin, vaikka kuinka paljon jotain muuta yrittäisi väittääkin. Jokaisella on jotain, mitä emme halua kohdata, josta haluamme pysyä mahdollisimman kaukana kaikilla keinoilla ja vain hätätapauksessa kohdataan se epämiellyttävä tunne ja sanotaan sille käsipäivää. Toisaalta kuolemankaan uhalla jotkut eivät sitä pysty tekemään. Olen kuullut vanhoilta kylän mummoilta juoruja, kuinka eräs mies oli kuollut tulipalossa, kun ei uskaltanut poistua sängystään. Mitä hänkin lie pelännyt, sitä en enää muista. Mies vain oli valinnut pelkäävänsä. Elämä on valintoja ja niistä koituvia seurauksia. Syy oli pelko, seuraus oli kuolema.
 
Pelko voi olla monenkinlainen syy. Pelkoa on olemassa lieviä ahdistuksia ja kuvotuksen tunteita  hämäkeistä, tai sitten pelko voi olla kunnon fobiaa, jolloin ihminen on täysin kyvytön tekemään mitään. Pienet pelot on helppo voittaa, mutta mitä suuremmaksi tunne kasvaa, sitä vaikeampi vastustaja se on.
 
Pelko voi lamaannuttaa ja estää ihmistä elämästä. Se saattaa olla pirullinen vastustaja arkipäivässä. Toisaalta se saattaa myös edistää asioita, patistaa ihmistä olemaan nopeampi, voimakkaampi ja kauniimpi. Pelko syrjäytymisestä laittaa ihimsen toimimaan yhteiskunnan normien mukaan kuuliaisemmin, pelko köyhyydestä laittaa meidät etsimään ja tekemään työtä, kun taas pelko julkisista paikoista eristää meidät koteihimme ja tekee meistä toisista ihmisistä riippuvaisia.
 
Tunnustan, minä pelkään monia asioita. Pelkään ajoittain pimeää, inhoan hämähäkkejä, mökin ulkovessaan menemistä ja karhuja ja murhaajia ja..Menettämisen pelko laittaa sosiaaliset taitoni joka päivä koetukselle. En tahdo hukata yhtään kaveria, ystävää, ihastusta. Valitsen pelkoni takia keinoja, jotka vievät minut joskus varmaan tuhoon: joko olen liian takertuva tai liian kylmä, rationaalinen. Joskus huomaan, etten pysty olemaan oma itseni, vaan esitän jotain kummallista, mutta onneksi en ole törmännyt tilanteeseen vielä useasti. Toinen ihmisten kanssa yhdessäolemista rajoittava pelkoni on suoraan sanottuna julkisten palveluiden tilanteiden pelko, pieni sosiaalisten tilanteiden pelko kai tämä on. Jos joudun baarissa yksin kysymään mikä olisi hinta-viina -suhteeltaan paras drinkki, kysymystä ennen kämmeneni hikoavat ja mietin kolmekymmentä kertaa miten voin tehdä itsestäni täyden pellen tilanteessa. Dj:ltä kappaleen pyytäminen on kuolemantuomio, se vetää veitsen levyjensä välistä ja puukottaa minut kuoliaaksi jos uskallan kysyä väärää kappaletta ! Veren roiskahdus ja hautakivessä tulee lukemaan säälittävä teksti: "Kuoli pelosta."
Mainokset

Mielikuvitusystäväkö se olikin ?

Miksi minun pitäisi vakuutella sinulle mitään minusta ? Suoraan sanottuna minä olen raivostunut tavasta, jolla sinä minua.. käsittelet ? Olkoon termi mikä tahansa, se suututtaa minua, sillä minä olen tällainen kuin olen. Miksei se voisi riittää selitykseksi yksinkertaisempiinkin kysymyksiin, sillä niihin ei ole muuta selitystä, yritin minä kuinka kovin tahansa sellaisia löytää. En jaksa keksiä tekosyitä teoille, joita en ole tehnyt ja ajatuksille, joita en tuntenut. Tai mitä siitä jos tunsinkin ? Tuntuu kuin en voisi olla enää missään asiasa rehellinen. Miksi minun pitäisi todistella sinulle, että minä todella olen iloinen, vaikka joskus tietysti kyyneleetkin virtaavat poskillani, mutta tosiaan. Sellaistahan se elämä on, siihen on mahduttava myös jotain pahaa – jokaiseen elämään. Ei ole varmastikaan olemassa sellaista ihmistä, joka voisi sanoa elämänsä lopussa, ettei ole satuttanut itseään kertaakaan. Tai jos pystyy, niin hän on ollut tunteeton kivi.
 
Kehitys on tämän päivän sana, minäkin olen heittäytynyt siihen mukaan. Vielä joku aika sitten olin täysin erilainen, totta. Joku tutun tuttu oli kuulemma määritellyt minut parilla sanalla tässä tovi sitten. Sitäkin minä ihmettelin, miten joku voi kuvitella tuntevansa minut, kun on vain kolme kertaa nähnyt minut samassa tilassa itsensä kanssa ? Se ei ole missään suhteessa mahdollista, sen minä kerron teille. Ihmisessä on monia puolia, toiset ovat näkyviä ja toiset on piilotettu. Jotkut piilotetuista puolista paljastetaan ystäville ja rakastetuille, ja joskus sitä kadutaan myöhemmin katkerasti. Joitain asioita ei ehkä koskaan anneta ilmi. Ihmisen sydän on syvä valtameri, vain pinta voidaan nähdä ja sukeltamallakaan ei pääse syvimpiin vesiin. Ja sukeltaja voidaan pakottaa takaisin ylös, sukeltaja voidaan tappaa veden kylmyydellä, sillä meri voi olla armoton, aavistamaton paha.
 
Mutta siltikin, en minä haluaisi sulkea ovia ystäviltäni, se olisi jotenkin niin.. Surullista. Ehkä se oli lapsellista kuvitella, että hommat toimii maailmassa helposti. Ehkä oletin liian helppoa ja järkytyin kun tajusin mitä elämä oikeasti meille tarjoaa: pomppuista kyytiä Fiatissa. Kaikki mitä voit tehdä on kiinnittää turvavyöt ja kuvitella matkaavasi Ferrarissa, ehkä se helpottaisi oloa. Minun kuvitelmani alkavat vain rapistua sitä mukaan, mitä kuulen sanottavan. En ole oma itseni enää vai ? Ehkä me emme sitten tunteneetkaan toisiamme niin hyvin kuin kuvittelin. Ehkä sinä elit jossian omassa pikku mielikuvitusmaailmassasi, jossa minä olin ihana ja sinäkin olit. Haluan romuttaa sen, sillä.. sillä.. Fiat ei ole Ferrari ! Herran jestas, avaa silmäsi ja näe, että jokaisessa asiassa on toiset puolensa.
 
Ainut millä on merkitystä on se, että minä hyväksyn itseni tällaisena ja pystyn elämään itseni kanssa. Sinun sanasi eivät minun autooni tee lommoa.

Vaaleanpunaista mömmöä jalkoihin takertuneena.

Kiitän ja kumarran elämälle, sillä viimein olen tilanteessa, jollaisesta aina haaveilinkin. Ei kyyneliä iltaisin kasvoilla, vain hymyä. En siis halua kuulostaa teksteissäni siltä, että elämä olisi täyttä tuskaa, angstia täynnä. Haluan sanoa selkokielellä kerrankin, että olen iloinen. Hymyilen ja nauran enemmän kuin aikoihin.
 
Vaikkakin.. Kesken kaiken herään kuin unesta. Aistin ympäristöni paremmin kuin äsken, tunnistan liikkeet ja äänet kauempaa. Katson ulos ikkunasta ja jään miettimään asioita, vaikka keskittymiseni pitäisi kohdistua täysin toisaalle. Ei, en sittenkään voi tehdä sitä, mutta silti ehkä tunnen syyllisyyttä, mutta kai minä saan nauttia mitä olen saanut.. Ajatukset poukkoilevat järjettöminä sinne tänne, enkä tiedä mitä niille pitäisi tehdä. Toisaalta jotkin niistä vavisuttavat minua pahuudellaan, toiset taas haluaisivat tilanteen kehittyvän. Mutta ei se kehity. Aina jokin sulkuportti saartaa minut aitaukseen, josta en pääse pois. "Miten Niina pääsee vankilan pihalta pakoon, kun hänellä on apunaan lankku ? Hän ei saa murrettua tiiliseinää, lankku ei riitä ylös, jotta hän pääsisi muurin yli eikä hän pysty kaivautumaan seinämän alikaan."
 
Samaan aikaan kaikki samat vanhat ihmiset pyörivät ympärilläni, enkä tiedä miten niihin pitäisi suhtautua. Oliko tämänpäiväinenkin taas jokin outo yritys ? En ole sanonut hänelle suoraan mitään, mutta vihjaillut olen sitäkin enemmän. Siinä se, pitäisi vain sanoa suoraan asiat. Haluanko sitä ? En kai, enkä osaisikaan. Älkää taas käsittäkö väärin, en palaisi menneeseen, mutta kai haluan säilyttää jonkin roolin tiettyjen ihmisten kohdalla. Ja vaikka olen kapinoinut valheellisia naamioita vastaan, ne roolit ovat auttaneet minua eteenpäin näinä päivinä.
 
Aijaijai, kun laulattaa, ei pilvetön taivas oo kaukanakaan, kun rakkaani kohdata saan ! Tiesittekö jo, että minusta tulee iskelmä- tai lastenlaulujen sanoittaja ? Aa tuutilullaa.. Pahat pornot jätä pois, kivat unet tulla vois.

Tappelu, tappelu, luuta ja verta !

Kyyneliä poskilla, kasvot ovat vääristyneet tuskasta. Voisi kuvitella kävelevänsä jonkin hukatun maan läpi, mutta ei. Ne ovat rakkaimpiani, mutta sillä hetkellä ei pysty tuntemaan myötätuntoa. He itse ajoivat itsensä tähän tilanteeseen, ja jos he haluavat ryvettyä niin siitä vaan. Minä sanon vastaan, mutta kun kerron totuudet, ne peilataan minuun takaisin kuin en niitä olisi suustani päästänytkään. Niinhän se oli, minä valehtelin. Ehkä te muut sanotte minulle vielä, että silmänikin valehtelivat ? Että tämä tuskainen maa olikin onnellinen, että meidän kodissa ei koskaan ole mitään ongelmia ?
 
Se kaikki alkoi jo päivällä, kun nuorimmainen saapui samalla asenteella kuin joka päivä nykyään – minä olen kuningatar ja muita ei ole tässä maailmassa, ja jos onkin, heidän ainut elämäntehtävänsä on palvella minua. Minun teki mieli palvella häntä nyrkillä naamaan, mutta hillitsin mustat mietteeni. Sen jälkeen sotatantereelle astuivat vanhukset ja yhdessä ne alkoivat punoa juoniaan. Sitten ne ryhmittyivät, suoristivat peitsensä kohti minua ja hyökkäsivät. Jos minä en noudata tämän mielettömän oman pikku maailman sääntöjä, minä lennän täältä ulos kuin käytetty sukka. Sama muistutus, jonka olen kuullut viimeisen vuoden aikana liian monta kertaa. Saamaton limanuljaskahan minä olen, kyllä minä sen roolin tiedän jo, mutta en joka ikinen päivä jaksa pukea sitä päälleni – sitä narrin pukua.
 
Mieleni valkokankaalla alkaa äkkiä pyöriä elokuva. Pienet lapset, siskokset, yrittävät yhdessä korjata videoita. Isompi on luvannut auttaa pikkuista, joka ne oli saanut hajotettua. Toinen syventyy korjaustyöhön, kun pienemmän tytön kasvoille nousee äkkiä hymy kaiken herranpelon alla, hän katsoo jonnekin ulos ikkunasta. Pieni tyttö juoksee ovelle ja aukaisee sen: "Isä, Niina rikkoi videot"…
 
Lukuisten minuuttien, tuntien jälkeen taistelu on ohi ja vanhukset lähtevät töihin. Pienempi meistä siskoista menee nukkumaan ja minä jään katsomaan kun kellon viisarit siirtyvät eteenpäin. Missä vaiheessa kaikki alkoikaan. Tänään ? Ei se tänään ollut, joskun aiemmin. Jossain vaiheessa tunnesiteet muuttuivat, enkä minä ollut enää se joksi minut kasvatettiin – niin kai. Ehkä minä muutuin, ja minussa on tämän kaiken syyt. Minä olin ensimmäinen, minä olen vanhempi, minä tulen aina olemaan se, joka huolehtii toisesta. Osaan nämä sanat ulkoa. Niitähän ne vain syytävät, ohjeita ja neuvoja elämää varten. Olen kiitollinen niistä, mutta ehkä tämä kaikki kyteytyykin siihen. Milloin viimeeksi kuulinkaan kysymyksen koulun jälkeen: "Tapahtuiko tänään mitään jännittävää?"
 
Tällaisten päivien jälkeen sitä todella kaipaa seuraa. Tällaisten päivien jälkeen sitä todella osaa taas arvostaa kaikkea sitä, mikä on hyvää. Voin vain kiittää onneani siitä, että ympärilläni on ihmisiä, jotka ovat valmiina kuuntelemaan, jos haluan jotain sanoa. Ehkä he myös ymmärtävät, että välttämättä kertominen ei ole se kaikista tärkein asia vaan se, että tiedän heidän olevan siinä, lähellä. Kun mikään ei mene niin kuin pitäisi, on mukava tietää, että huomenna saa tuntea ihmiset vieressään. Surun ollessa mykistävä.. Ainakin huominen tuo lohtua.
 
Ja vaikka ne väittävät, että muistan lapsuudestani vain pahan, että vihaan heitä, ei se ole totta. Minä en vain pysty edes huutamaan niin kovaa, että ne kuulisivat. Koska siitä tuli tällaista ? Kuitenkin, jopa tällaisina päivinä ja vaikka tämäkin on vain kirjoitusta, toivon niiden ymmärtävän.. Minä rakastan niitä. Ei muuta.

Miehet eivät puhu tunteistaan, naiset… kyllä ?

Miten helpoksi sen ennen luulikaan, kun kaikki meni huonosti ja tuntui että syy oli aina toisessa. Aivan kuin minä olisin aina osannut valita oikeat sanat ja paljastaa oikeat asiat ja toinen olisi ollut kylmä ja kova. Ei kertonut mistään mitään, pitäytyi arkipäivän kuulumisissa ja ehkä kerran kuussa sanoi kirjallisesti sydämmen. Minähän raivostuin, juoksin ympäri taloa ja meuhkasin toisen sukupuolen kyvyttömyydestä ja tahdittomuudesta. Potkin seiniä ja hakkasin nyrkkejäni pöytään. Minua oli loukattu, käytetty hyväksi. Jätetty kuin se yksinäinen nalli kalliolle.

 

Vai että sellaista hän miettii, tuumin itselleni ajatuksissani, kun mietin uskallanko vai enkä uskalla sanoa mitään. Muistelen omia ajatuksiani, ei voi aina ottaa jos ei ikinä anna mitään takaisin. Niinhän se suurinpiirtein meni. Minä tiedän kaiken teoriassa, jos en nyt sano jotain, niin hän tuntee itsensä jätetyksi heikoille jäille. Jos nyt sanon jotain, minä saatan vielä itse tarpoa alustaa pelokkaasti tunnustellen. Enkä halua kokea sitä tunnetta enää koskaan, sillä minä en pääse sieltä enää tukevalle maankamaralle. Siinä vaiheessa minua odottaa vain romahdus.

 

Mikä niistä sanoista tekee niin vaikean. Tiedän, että tilanne on täysin erilainen kuin ennen, mutta silti on vaikea luottaa. Minä..ööh..Kyllähän sinä tiedät..tai sitten et, koska en ole sanonut mitään vielä.. Jospa olen vain hiljaa ja hymyilen nätisti, käykö ?

 

Huokaus. Kylmät sinkut ryhmä kokoontuu.

Kaikki ne pedot unistani.

Kaikki se pinnallisuus ja teetetyt aatteet. Suolavesipussit tisseinä ja myrkkyä huulina. Kuka halusi maailmasta tällaisen ? Se pieni joukko, joka sisäsiittoisena alkoi leviämään ja kansoittivat maan. Jumala katsoi avuttomana vieressä, kun hyvyys ja aitous teurastettiin suolten roiskuessa. Ei auttanut tulvat, ei auttanut vitsaukset. Ne selvisivät, vaikkakin traumaattisin muistoin, kun elämä ei ollutkaan kaunista aina.
 
Heräsimme eräs aamu ystäväni kanssa katsomaan televisiosta nuoria naisia, suoraan sanottuna bimboja, jotka juoksivat Manhattanilla sinne tänne kysyen: "Miten pääsemme New Yorkiin ?" Toiset yhtyivät kummasteleviin katseisiin, toiset taas päästivät kasvoilleen ilmeen, joka kertoi tyrmistyksestä. Tällaisia ihmisiähän me haluamme kaikki olla, tämä on sen yhteiskunnan muotin tulos. Tyhmiä tyttöjä, kauniita tyttöjä. Pärjääviä poikia, komeita poikia. Nuoria ja vetreitä, vanhat lakaistaan luukusta ulos. Mihin ne menee, johonki vanhustenvammalaitokseen vissiin, niinku.
 
Missä on omalaatuisuus, erilainen kauneus ja periaatteet, jotka lähtevät omasta itsestä, ei siitä että on niin helvetin cool olla puidenhalaaja. Kaikki se tukahdutetaan jo lapsena, nuorena, aikuisena, kun muita ei kiinnosta. Minäkin olen monet kerrat yrittänyt nousta ruokapöydässä seisomaan ja julistamaan yhteiskunnan virheistä, siitä miten meitä kohdellaan kaltoin. Mutta innostus vain valahtaa takaisin nollatasoon, kun kenenkään läsnäolijoiden ilme ei värähdä, sanallakaan ei vastata huutooni. Sama kuin puhuisi yksin omassa huoneessaan. Kunnia niille, jotka pystyvät pitämään kantansa. Kannustusta niille, jotka säilyttävät liekin elossa ja uskovat vakaumiksiinsa.
 
"Älä minulta kysy, olen vain tyttö. Ihihi-hihih-hih." "Hei, mennään ostamaan meikkejä, jotta pojat pitäisivät meistä !"

Ole sitten yksi, jos haluat.

Ajat ylitseni autolla, myrkytät minut sanoilla, hukutat minut siirappiin ja hirtät taas todellisuudella. Samalla kun sinä tapat, hän vetää minut taas kuiville. Alusta asti hän on ollut se syy, jonka avulla olen pystynyt jatkamaan. Hän on parantanut kohdat, jotka sinä revit rikki. Kun sinä hajotit, hän rakensi. Kun sinä petit, hän lohdutti. Kun sinä satutit, hän välitti.
 
Mitä sinä minusta enää haluat ? En minä enää lankea ansaasi, sillä olen viisastunut. Minä haluaisin kyllä uskoa sanasi, mutta liian moni valhe on tahrannut ne. En usko että enää itsekään erotat totuutta huijauksistasi. Se mitä etsit ei löydy pimeiltä kujilta, huokauksien välistä, joista jokainen kertoo vain yhtä, himoa.
 
Anteeksi, kyllä kiitos. Sana vastaanotettu ja ymmärretty, ei siitä sen enempää. Millainen sää ulkona onkaan ?