Pieni ja surullinen totuus.

Pitää kerätä ympärilleen tukiverkosto, johon voi luottaa, johon voi  pudota niin, ettei se satu yhtä paljon kuin jos tippuisi tyhjään kuiluun ja tömähtäisi pohjaan ilman mitään. Ilman ketään. Vuosien varrella tukiverkko haurastuu samalla tavoin väistämättä kuin ihmiskeho fyysisestikin rappeutuu ajan valuessa käsien läpi. Ja surullinen totuus loppujen lopuksi on se, että jokainen on yksin tässä maailmassa. Vain itsensä tietää jaksavan rinnalla, vain itseensä voi täysin luottaa.
 
Hän oli menestyvä nainen. Perhe odotti häntä joka iltana kotiin, kaksi tytärtä juoksivat joka ilta häntä vastaan kun hän avasi ovensa. Hän oli saamassa ylennystä hyvin hoidettujen tapausten jälkeen, mutta hän kuoli. Toinen oli hiljainen hyvä ystävä, joka kirjoitti säännöllisesti toiselta paikkakunnalta. Hän kertoi jokaisesta onnistumisestaan ja surustaan, mutta sitten hän meni naimisiin ja kirjeet haihtuivat ilmaan. Yksi taas taisteli epäonnista elämäänsä vastaan, kunnes sortui huumeisiin ja sille tielleen hän myös jäi.
 
Kummallista miten helposti ihmiset vain katoavat toisen elämästä, siihen ei tarvita kuin pieni tapahtuma, ja hetken hiljaisuuden jälkeen on yhä vaikeampi ottaa puhelin käteen ja soittaa. Kohta huomaa, että edellisen kerran on puhunut rakkaansa kanssa kymmenen vuotta sitten, vaikka ei ole edes huomannut ajan kuluvan. Ja lopuksi huomaa, että on sittenkin yksin.
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s