Tappelu, tappelu, luuta ja verta !

Kyyneliä poskilla, kasvot ovat vääristyneet tuskasta. Voisi kuvitella kävelevänsä jonkin hukatun maan läpi, mutta ei. Ne ovat rakkaimpiani, mutta sillä hetkellä ei pysty tuntemaan myötätuntoa. He itse ajoivat itsensä tähän tilanteeseen, ja jos he haluavat ryvettyä niin siitä vaan. Minä sanon vastaan, mutta kun kerron totuudet, ne peilataan minuun takaisin kuin en niitä olisi suustani päästänytkään. Niinhän se oli, minä valehtelin. Ehkä te muut sanotte minulle vielä, että silmänikin valehtelivat ? Että tämä tuskainen maa olikin onnellinen, että meidän kodissa ei koskaan ole mitään ongelmia ?
 
Se kaikki alkoi jo päivällä, kun nuorimmainen saapui samalla asenteella kuin joka päivä nykyään – minä olen kuningatar ja muita ei ole tässä maailmassa, ja jos onkin, heidän ainut elämäntehtävänsä on palvella minua. Minun teki mieli palvella häntä nyrkillä naamaan, mutta hillitsin mustat mietteeni. Sen jälkeen sotatantereelle astuivat vanhukset ja yhdessä ne alkoivat punoa juoniaan. Sitten ne ryhmittyivät, suoristivat peitsensä kohti minua ja hyökkäsivät. Jos minä en noudata tämän mielettömän oman pikku maailman sääntöjä, minä lennän täältä ulos kuin käytetty sukka. Sama muistutus, jonka olen kuullut viimeisen vuoden aikana liian monta kertaa. Saamaton limanuljaskahan minä olen, kyllä minä sen roolin tiedän jo, mutta en joka ikinen päivä jaksa pukea sitä päälleni – sitä narrin pukua.
 
Mieleni valkokankaalla alkaa äkkiä pyöriä elokuva. Pienet lapset, siskokset, yrittävät yhdessä korjata videoita. Isompi on luvannut auttaa pikkuista, joka ne oli saanut hajotettua. Toinen syventyy korjaustyöhön, kun pienemmän tytön kasvoille nousee äkkiä hymy kaiken herranpelon alla, hän katsoo jonnekin ulos ikkunasta. Pieni tyttö juoksee ovelle ja aukaisee sen: "Isä, Niina rikkoi videot"…
 
Lukuisten minuuttien, tuntien jälkeen taistelu on ohi ja vanhukset lähtevät töihin. Pienempi meistä siskoista menee nukkumaan ja minä jään katsomaan kun kellon viisarit siirtyvät eteenpäin. Missä vaiheessa kaikki alkoikaan. Tänään ? Ei se tänään ollut, joskun aiemmin. Jossain vaiheessa tunnesiteet muuttuivat, enkä minä ollut enää se joksi minut kasvatettiin – niin kai. Ehkä minä muutuin, ja minussa on tämän kaiken syyt. Minä olin ensimmäinen, minä olen vanhempi, minä tulen aina olemaan se, joka huolehtii toisesta. Osaan nämä sanat ulkoa. Niitähän ne vain syytävät, ohjeita ja neuvoja elämää varten. Olen kiitollinen niistä, mutta ehkä tämä kaikki kyteytyykin siihen. Milloin viimeeksi kuulinkaan kysymyksen koulun jälkeen: "Tapahtuiko tänään mitään jännittävää?"
 
Tällaisten päivien jälkeen sitä todella kaipaa seuraa. Tällaisten päivien jälkeen sitä todella osaa taas arvostaa kaikkea sitä, mikä on hyvää. Voin vain kiittää onneani siitä, että ympärilläni on ihmisiä, jotka ovat valmiina kuuntelemaan, jos haluan jotain sanoa. Ehkä he myös ymmärtävät, että välttämättä kertominen ei ole se kaikista tärkein asia vaan se, että tiedän heidän olevan siinä, lähellä. Kun mikään ei mene niin kuin pitäisi, on mukava tietää, että huomenna saa tuntea ihmiset vieressään. Surun ollessa mykistävä.. Ainakin huominen tuo lohtua.
 
Ja vaikka ne väittävät, että muistan lapsuudestani vain pahan, että vihaan heitä, ei se ole totta. Minä en vain pysty edes huutamaan niin kovaa, että ne kuulisivat. Koska siitä tuli tällaista ? Kuitenkin, jopa tällaisina päivinä ja vaikka tämäkin on vain kirjoitusta, toivon niiden ymmärtävän.. Minä rakastan niitä. Ei muuta.
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s