Lavastettu fiktio.

Kahtena viime päivänä minulla on ollut aikaa miettiä kaikenlaista, samalla kun olen juossut ympäri taloa ämpäri ja rätti kourassa, imuri huutaen vaativasti vieressä. Tulin syvissä ajatuksissani havainneeksi monia todisteita eräälle asialle. Nimittäin sille, miksei elokuva "Tuhkimo" ole dokumentti.
 
1. Tyttö herää aamun sarastukseen virkeänä, lurauttaa laulun ja tanssahtelee askareitaan kohti. Kello on viisi ja hän aloittaa iloiten työnsä. Kuusi tuntia myöhemmin minut tullaan herättämään syvästä kuorsauksesta, kesken älyttömän sekamelska-unen. Äitini saa vetää käsistäni, että pystyn nousemaan niin aikaisin ylös. Laahustan vessaan ja melkein nukahdan kun pesen käsiäni lämpimässä vedessä.
 
2. Tuhkimo kestää työnsä jäljestä kritiikkiä. Rumat sisarpuolet huutavat teensä kylmyyttä ja lattioiden himmeyttä. Jos joku tulee sanomaan minulle moitteen sanankaan, reaktioni on selvä: "!!’¤%#"#! jos ei kelpaa niin tee itse !"
 
3.Tomupilvet pöllyävät Tuhkimon ympärillä, mutta hän on hehkeä, saa loistavasti henkeä, ei mitään ongelmia. Minä kuljen paikasta toiseen paperirulla toisessa kädessä aivastellen tasaisin väliajoin tukkoisena.
 
4. Tuhkimo onnistuu näyttämään kauniilta askareissaan. Kun minä pyyhin vanhoista kenkälaatikoista kuolleita hyönteisiä syrjemmälle, oloni lähentelee maailman epäseksikkäimmän olennon tuntoja.
 
5. Se perhanan Tuhkimo osaa vielä kaiken lisäksi laulaa. Minä yritän samaa perässä ja lurautan kauniin balladin. Samassa äitini laittaa radiota kovemmalle ja lähemmistä puskista linnut kahahtavat lentoon, eivätkä suinkaan yhdy kappaleen sävelmään.
 
Kuten ylläolevat riittävät faktat varmasti vakuuttavat teidät, Tuhkimo on täyttä luikuria. Jokin unenomainen fantasia.

Valheita ja paljastuksia.

Miksi minusta tuntuu, että teen aina väärät asiat väärään aikaan, sanon typerimmät sanat, jotka tilanteessa voisi sanoa. Väsymys, humala, typeryys, mikä ikinä onkaan syynä aina näin tapahtuessa, en todellakaan voi syyttää niitä. Se kaikki todella pohjautuu minuun, persoonaani. Voisin sanoa kolme sanaa tähän, jos sallitte: En vain osaa. Loukkaan ihmisiä ja pilaan asioita kuin mikäkin kömpelö jalaton vesipuhveli, ruma ja lihava ja masentava.. Voitteko uskoa, etten löydä tällä hetkellä sanoja kuvaamaan turhautumistani ? Minun pitäisi ehkä perustaa jokin asiakaspalvelu, minut saa tilata liian onnellisiin koteihin, jos haluaa jotain jännitystä elämäänsä. Minä pilaan minä hetkenä hyvänsä jotain, ja jätän asiakkaani elämään jännittävää elämää.
 
Jos minulle valehtelee, ei tiedä mitä tekee. Se satuttaa minua todella paljon, raivostuttaa. En edes tiedä miksi en voi suhtautua asiaan normaalisti, kai jossain tuolla syvällä alitajunnassa olen torjunut jonkin muiston, jota en pysty päästämään pintaan. Ehkä se auttaisi minua ymmärtämään paremmin itseänikin. Jos tunnen itseni petetyksi, minä hyökkään niin, ettei muulla väliä. Sillä hetkellä en ymmärrä mitä olen tekemässä, sillä haluan totuuden. Silmä silmästä, kipu kivusta. Valhe satutti minua, joten minä panen sinuun sattumaan sen takia. Myöhemmin havahdun ja tajuan mitä olen tehnyt.
 
On myös muita tilanteita, joissa saavutan niin käsittämättömän tyhjän (typeryyden) tilan, että tilanteista ei vain voi selviytyä kunnialla. Kuin aivosoluni lakkaisivat toimimasta, mutta ajatukset pyörivät monien tyhjien generaattoreiden voimalla kuin ihmeen kaupalla, liikaa sanoja, liikaa paljastuksia. Jotkin tilanteet kai ovat minulle liian vieraita, jotta osaisin käyttäytyä. Luulen omiani ja ajattelen ihmisten haluavan kuulla asioita, jotka tosiasiassa vain ärsyttävät heitä ja saavat heidät tuntemaan itsensä nurkkaan ahdistetuiksi. Havahdun ja kiroan kaiken.
 
And why do they always say "no regrets" ?
 
Olen pahoillani, sanon teille kaikille, jotka joskus olen asettanut epämukavaan asemaan. En minä tee sitä tahallani, minä vain olen minä. Tarvitsisin ohjekirjan, jonka mukaan edetä, jos en vielä ole yltänyt dr. Phil -kokoiselle kokemustasolle. Toivottavasti te ymmärrätte asian. Minä perun sanani, oikeasti, minä perun joka ikisen sanan, jonka olen kolmena viime vuorokautena päästänyt suustani, en ole tarkoittanut niistä ainoatakaan. Minä en ole ollut minä, olen ollut sekaisin tunteista, joita en voi estää. Ne tulevat tasaisin väliajoin, pistävät minut sekaisin ja pakottavat minut pilaamaan tähänastiset saavutukseni. Ystävät, tuttavat, pöhköt pojat, viholliset. En tajua sitä, en vain osaa.
 
Elämä on pelottava eikä kaikkea tarvitse aina kertoa. Surullista, hyvin surullista.

Haamut eivät päästä minua nukkumaan.

Sanoja, sanoja. Niitä tunkee ulos korvista, ne yrittää päästä kuuluviin, mutta suljen ne häkkiin. Kaikenlaisia, erilaisia sanoja. Vihaisia, myötätuntoisia, tunnerikkaita sanoja. Päivinä, jolloin mikään ei tunnu menevän oikein, ne hyökkäävät ihmisen päälle. Ne näyttäytyvät kaikessa karmeudessaan ja ihanuudessaan ja saavat ihmisen itkemään turhimmistakin asioista. Sanat vain osaavat valita heikoimmat hetkesi, eivätkä ne tarjoa nenäliinaa, kun ovat työnsä tehneet – järkyttäneet ajatusmaailmaa.
 
Joskus sanat kumpuavat jostain angstisesta teinistä, joka sanoo, että tietyillä ihmisillä olisi helpompaa, jos en olisi sekaantunut heidän elämiinsä. Ja he tekevät sen hyvin selväksi minulle aika ajoin, tahattomastikin. Joskus tuntuu, että minun täytyy varoa kaikkea heidän ympärillään, mitä sanon, miten käyttäydyn. On kiellettyjä aiheita, joista en voi ikinä puhua. Joskus voin kuvitella heidän kasvoillaa uneksivan ilmeen, joka kertoo haaveilusta. Haaveet kertovat toiveista, että kaikki olisi hyvin. Ja kaikkihan olisi heillä hyvin, jos he eivät tuntisi minua ja totuuksia teoistani. Angstinen nuori käyttää näitä sanoja.
 
Sitten on ne sanat, joita käyttää aseenaan minä itse. Oma persoonani. Luonteeni. Sen on päästä aina joskus pohtimaan asioita, joilla ei sinänsä ole mitään merkitystä. Vaikka taustallani on tapahtumia, jotka ovat olleet järkyttäviä, surullisia ja pitkän aikaa vieviä surutöitä ja tekoja, se ei tarkoita sitä, että näiden muistojen pitäisi pistää päänsä ylös haudasta tasaisin välein muistuttamaan olemassaolostaan. "Sinä teit tämän minulle", huutaa pääkallo, jonka silmäkuopissa on tuoreen mullan rippeitä, matojakin, "vielä minä sinulle kostan !" Joskus avatessani varaston ovea uskon näkeväni ihmisen menneisyydestäni sakset kädessään, varttumassa. Odottamassa, että hän pääsee iskemään, ja kun avaan oven ja kurkotan kädelläni sisäpuolelle laittamaan valot päälle.. Saatte kuvan varmaan seuraavista tapahtumista, jos sanon – verta.
 
En ymmärrä ollenkaan ihmisiä, joiden täytyy tehdä omista tekemisistään niin suuri numero. "Minä juhlin viikonloppuna kunnolla baarissa, minä vietin aikaani kymmenien ystävieni kanssa, minä sain äidinkielen kokeesta täydet pisteet. Sinä olet niin tylsä ja ruma, että viettelen miehet sinulta pois." Onneksi tiedän, että pystyn tukahduttamaan sanat. Huomenna aamulla pystyn sanomaan hyvästit näille mielikuville ja kertomuksille, joita keksin. Sillä minulla on asiat hyvin, paremmin kuin hänellä on ehkä koskaan ollut. Viettele vain jäämistöni, sillä minä olen ja elän. Enkä enää aamulla voisi vähempää välittää masentavista ajatuksistani. Nyt ne vain pitävät minua hereillä..

Murinaa.

En tiedä mitä kirjoittaisin, edellisestä on kulunut niin pitkä aika. Ehkä olen ollut liian iloinen, hyvällä tuulella muristakseni tänne murheitani. Toisaalta on minulla ollut kiirekin, en ole ehtinyt kuin poukkoilla paikasta toiseen jättäen tärkeät ihmiset taka-alalle ja keskittänyt huomiotani liiaksikin vähempiarvoisiin asioihin.  Kuitenkin mitä pidempään on kirjoittamatta, sitä helpompaa koko homma on jättää selän taakse pelkällä olan kohautuksella. Mietin aina, etten kirjoita tänään vaan vasta huomenna. Huomenna on hyvä päivä. Se nyt on muutenkin jokin elämänfilosofiani – vielä on aikaa jäljellä. Mutta jos miettii tarkkaan, tajuaa, ettei sitä ole. Aikaa siis. Enhän minä voi tietää tuleeko huomista ollenkaan, jos huomenna joudun kolariin ja haihdun pois.

 

Sen takia kai pitäisi joka päivä olla ja elää kuin viimeisiä hetkiään viettävä ihminen. Ei siihen kyllä pysty. Mitä jos joka päivä heittäisi hyvästit maailmalle käydessään nukkumaan, ja huomaa aamulla heräävänsä ajatuksissa masentava totuus: saatan kuolla tänään. Masentavaa. Mutta toisaalta on kai hyvä sanoa joka päivä jollekin, että hän on tärkeä. Sillä minäkin haluan tietää, että minua tarvitaan täällä. Miksi muuten jatkaisin matkaa..

 

Pelko kiteytyykin noihin sanoihin. Miksi jatkaisin matkaa, jos minua ei tarvita. Menetys, sita seuraava suru. Suru on rakkauden ja välittämisen hinta, sanoi eräs lööppi vähän aikaa sitten. Se on liiankin totta. Mutta toisaalta, pelot voi voittaa. Niitä ei vain voiteta hurjassa taistelussa, vaan kaikessa hiljaisuudessa.

Yksi pelko lisää.

Ihmisen elämä on vakaalla pohjalla, se kestää mitä tahansa.. paitsi katastrofeja. Tapahtumiin halusi puuttua ukko isojumala, Zeus, Buddha, tai joku mikä ikinä tuolla jossain oleilee. Eihän meidän tielle tarvitse asettaa muuta kuin pieni este, niin me kaadumme ja haavoitamme itsemme. Mikä pelottavinta, meitä ei suojele kukaan. Sillä jos Hän asettaa tiellemme sen esteen, miksi Hän estäisi meitä kompastumasta siihen? Aseta ensin vaara, niin ettei kukaan tiedä sinun sitä tehneen ja poista se sitten leikkien päivän sankaria. Niinkö?
 
Olen miettinyt tässä viime päivinä, että mikä saa ihmissuhteet äkkiä vain kuolemaan. Yhtäkkiä puhelimeen ei vastatakaan, ja jäät yksin miettimään huoneeseesi, missä kaikki ovat. Miten voi olla mahdollista, että aviomies tulee kaikkien odotusten vastaisesti eräs päivä töistä kotiin ja sanoo sen olevan ohi nyt? Miltä mahtaa tuntua elää omissa maailmoissaan, omissa uskomuksissa siitä, että kaikki on hyvin, kun toinen tulee ja musertaa kaiken. En vain voi ymmärtää, että on olemassa mahdollisuus, ettei toinen huomaa suhteessa olevan mitään vikaa ja sitten kokee äkkiä menetyksen. Kaiken oman turvallisuuden tunteen keskellä äkkiä putoaa alas.
 
Kai tässä tullaan kysymykseen rehellisyydestä ja avoimuudesta. Jos jokin on toisen mielestä pielessä, siitä pitiäsi minun mielestäni sanoa jotain. Ei voi vain tukkia suutaan ja yrittää kuvitella kaikkea pois niin kauan kuin on mahdollista, kunnes huomaa kaiken olevan väärin. Kaikki mitä tekee ja sanoo tuntuu väärältä. Pahalta. Silloin tulee tilanteita, joista toinen ei ole voinut tietämättömyydessään ymmärtää mitään. Rehellisyys suhteissa on tärkeää.
 
Vapaa pudotus. Astut lentokoneesta ulos, yksi askel ja putoat läpi pilvien, ilman, kaiken. Pelkään sitä. Haluan valmistautua kaikkeen, haluan tietää ennalta kaiken mitä tulen kokemaan ja milloin. Spontaanius pois, jos se tarkoittaa sitä, että minuun saattaa sattua. Haluan aikaa ottaa laskuvarjon mukaan ! En tahdo päätyä märäksi läntiksi asfalttiin, lihamurekkeeksi. En tahdo, en.

Epäitsekkyys.

Mitäs me kauniit ja komeat? Ollaan vain lähekkäin ja pidellään toisiamme kädestä, vaikka haluaisi vielä jotain muuta. Täytyy tulla kotiin, sillä yläkerrassa nukkuu joku, joka on minulle todella tärkeä. Se on ollut koko päivän yksin kotona, ja minä tiedän, että joskus se tarvitsee tukea ja turvaa. Isosiskon läsnäoloa. Tuntuu jotenkin oudolta, että siitäkin rääpäleestä voi välittää näin paljon, vaikka se aina huutaa ja räyhää kuin ikiliikkujan energialla varustettuna. Kaiken korvaa se, että joskus – harvoin, mutta siltikin joskus – meillä on todella hauskaa, ja silloin mietin, että on ihanaa omistaa tuollainen sisko.
 
Kai sitä jotenkin takertuu niihin pieniin hetkiin kaikissa suhteissa. Vaikeudet voitetaan, kun on jotain hyvää, mitä muistella. Ei sitä kai näe, että tuntuu useammin pahalta. En minä tiedä. Minähän olen vain tyhmä tyttö, joka ei tiedä mistään mitään. Istun vain hiljaa ja katson vierestä.
 
Mutta nämä ovat elämämme päiviä, viimeisiä, ensimmäisiä, parhaita. Sen minä tiedän, jos en muuta tästä maailmasta käsittäisikään. Tämä päivä on paras, tai jos näyttää siltä että sataa niskaan, se vain on käännettävä hyväksi jotenkin. Jos sattuu, se on jonkun uuden alku. Jos itkettää, kyyneleet antavat tilaa taas ilolle. Minä pidän, tykkään, rakastan. Eri ihmisiä eri tavoilla. Yhtä ystävänä, toista siskona, kolmatta… No, kyllä te ymmärrätte mitä minä ajan takaa. Minä välitän teistä, teille ei saa sattua mitään pahaa. Sen takia sysäsin omat tarpeeni muualle ja valvon täällä ja vahdin, ettei pennulle tapahdu mitään.
 
Huokauksia. Syviä huokauksia.

Juuri ennen nukkumaanmenoa mietin seuraavaa:

Vuorokausirytmini on mennyt täydellisesti sekaisin viime viikkojen kuluessa. Valvon aamunkoittoon ja nukun aamun yli, melkein päivänkin ohi. Herään kun jaksan. Näinä aamuina olen herännyt kuitenkin pirteämpänä kuin ennen. Aurinko paistaa kirkkaasti, on lämmin ja ihana olla. Haluaisin vain mennä ulos ja jämähtää siihen, keskelle nurmikkoa ottamaan aurinkoa. Suunnitelmassa on vain yksi mutta – en ole jaksanut haravoida, joten nurmikkomme on karheaa, kuivunutta sementtiä selän alla.
 
Maailma menee eteenpäin, aivan kuin viallinen juna raiteillaan. Suunta on määrätty, eikä pakkia ole keksitty. Sen verran minä uskon kohtaloon, että raide-teoria on hyvä kuvastamaan maailmankatsomustani. Jos jotain on määrätty tapahtuvaksi, se tapahtuu, enkä minä voi sille mitään. Jos minun on määrä joutua kohtalokkaaseen liikenneonnettomuuteen, se tapahtuu, vaikka en suostuisi postumaan talomme sisuksista enää ikinä. Siinä tapauksessa luultavasti lentokone tippuisi maahan, osuisi juuri ja juuri taloomme repien nukkuvan minäni yhdestä talon nurkasta mukaansa. Tai jos minun on määrä saada lapsi alle parikymppisenä, ei kondomit eivätkä steriilisaatiot siihen auta. Se tulee tapahtumaan.
 
Jotenkin tämä kuva maailmasta tuo lohtua. Kai se vapauttaa vastuustakin, voisitte sanoa minua vain laiskaksi. En jaksa ottaa elämää vakavasti, niin te kai ajattelette. Mutta miettikää, kuinka paljon lohduttomampia ihmisiä tässä maailmassa olisi, jos ei olisi näitä valoa antavia teorioita kohtalosta ja karman laista ? Jos ei olisi sananlaskuja, että paha saa palkkansa. Luulisi psykiatrin oven edessä aamulla olevan satametrinen jono itkua tihrustavia raukkoja. Olen itse aina tukeutunut noihin ajatuksiin.. Kuten rumaan ankanpoikaseen, josta loppujen lopuksi muotoutui kaunis joutsen, kauniimpi kuin kaikki ne, jotka haukkuivat sitä pienempänä.
 
Joten kiitos elämälle, että se on myös noudattanut näitä ideologeja, joihin minä olen uskonut. Niin paljon kuin tulee pahaa elämässä vastaan, niin paljon hyvääkin on tulossa. Rumasta lapsesta tulee kaunis nuori neito. Suru muuttuu onneksi. Ja mitä kaikkea niitä nyt ikinä olikaan. Positiivisella asenteella matkaamme eteenpäin. Hyvää viidettä toukokuuta !