Murheita.

Hän on kaikkea sitä, mitä minä aina olen halunnut olla. Itsetuntoni tehdessä äkkijyrkkää laskua olen toivonut olevani pidempi, kauniimpi ja hauskempi. Olen kironnut osaamattomuuttani ja tavallisuuttani. Miksen minulla voi olla jotain erikoista kykyä jossain asiassa, voisin kerrankin loistaa kirkkaammin kuin kukaan muu. Miksen se ole minä, jota katsotaan kaipaavasti baarissa, miksei minusta kerrota tyytyväisenä seuraavana päivänä kavereille, jos olen jollekin suonut katseenkaan. Haluan ylvään kävelytyylin, pidemmät hiukset ja kauniimmat kasvot.
 
Päivien mittaan eteeni on tullut aihe, jota olen aina pelännyt. Se, että minut jätetään lojumaan valheelliseen hyvänolon tunteeseen ja turvallisuuteen, joka voi romahtaa minä hetkenä hyvänsä. Muistan joskus pienenä itkeneeni oman huoneen nurkassa rakkain pehmolelu kainalossa, kun alakerrasta kuului riitelyn ääniä. Huudot kantautuivat liian selkeinä luokseni, vaikka yritin paeta niitä. Pelkäsin, että perheeni hajoaa sinä vuonna. Onneksi sitä ei tapahtunut. Eihän meille lapsille toki mitään kerrottu asiasta, saimme itse päätellä suorasukaisista sanoista ja pälyilevistä katseista. Monta iltaa sain kuitenkin itkeä ennen kuin kaikki oli taas hyvin ja katseet lämmenneet.
 
Sitä tapahtuu kaikkialla, jokainen tekee sitä jollain tasolla. On odotettavissa, että minä vielä törmään siihen joku päivä. Tähän asti olen jättänyt aiheen huomioimatta, se ei ole koskettanut elämääni. Nyt pelko on palannut, ja huomaan itkeväni salaa. Kuriton kyynel vierähtää poskelle kun ajattelen mitä kaikkea voisi tapahtua.. Haluan joskus vain niin olla joku muu, sellainen, jota kaivataan ja josta pidetään pyyteettömästi. Haluan olla edes joku.
 
I like it here, can I stay ? ajattelee pelkkä Niina.

Kesäinen kauhutarina.

Pyöräilimme ystäväni kanssa toissa viikolla sananmukaisesti kuolettavat viisikymmentä kilometriä. Aamu oli kaunis ja aurinkoinen, ei kuitenkaan liian kuuma. Lähdimme avoimin mielin matkaan, nauroimme ja juttelimme, seurasimme kahta pikkupoikaa pieniä sivuteitä, kun emme tienneet mihin suuntaan meidän olisi pitänyt mennä. Pojat kiihdyttivät hetki hetkeltä kovempaan vauhtiin, ja meidän täytyi tehdä sama perässä, ettemme olisi jääneet jälkeen ja eksyneet jonnekin kummalliseen metsään, jossa kumpikaan meistä ei ollut ennen käynyt. Lopulta johtajamme hävisivät kuin tuhka tuuleen ja me jäimme hetkeksi pyörimään ympyrää, kunnes käännyimme rauhalliselle syrjätielle polkemaan pellon reunoja pitkin.
 
Saavuimme meille uuteen paikkaan, pienelle virkistysalueelle ja siihen kuuluvalle rannalle. Söimme eväitämme, otimme aurinkoa ja väistelimme satunnaisesti ilmassa lentäviä kiviä – pikkulapsilla oli järkevä heitetään toisiamme kivillä päähän -leikki menossa ja me olimme rintamien keskellä. Mikään ei olisi voinut olla paremmin. Hyvä ystävä vierellä, aurinko taivaalla ja leppoisa tuuli joka puhalsi viileämpää ilmaa lammelta. Pitkän ja rentouttavan hiljaisuuden jälkeen lähdimme takaisin kotiin.
 
Kesken kaiken ystäväni älähti murtuneen näköisenä ja lähti pyöräilemään taaksepäin. Lähdin hänen peräänsä ihmeissäni miettien mitä ihmettä hän pelleili. Sitten silmäni näkivät sen. Pieni lintu keskellä autotietä, liikkumattomana, murjottuna. Ystävälläni kohosivat kyyneleet silmiin, hän halusi kantaa olennon pois uusien autojen tieltä. Juuri kun hän oli koskettamassa lintua, se hypähti pystyyn kammottavalla elinvoimalla. Se voima haipui mielikuvistamme kuitenkin heti, kun lintu hoiperteli sinne tänne, pää kääntyen melkein täyden 360 astetta ja pienestä nokasta verta tippuen. Ystäväni otti pikkulinnun käteensä ja kuunteli sen hengitystä. Autoon osuminen oli repinyt sen keuhkot hajalle.
 
Pikkulinnun pää on tehty kovasta kallosta, se kestää mitä tahansa paitsi auton törmäyksen.
 
Surun murtamat silmät tuijottivat rahisevasti henkeä haukkovaa kaunista luontokappaletta. Tiesimme kumpikin mitä meidän oli tehtävä. Menimme ojan reunaan ja etsimme käsiin kiven. Lintu taisteli viimeiseensä asti maassa vaappuen, kaatuen, ylös nousten ja taas eteenpäin hoippuen. Minä sanoin pystyväni siihen, en kestänyt eläinrakkaan ystäväni tuskaa, ajattelin tekeväni palveluksen kaikille, jos itse tekisin sen. Kohotin kiveä, olin valmiina tekemään armoniskun. Suljin silmäni, etten näkisi linnun surullisia silmiä, jotka tuijottivat meitä pelokkaina. Sitten kuulin kuinka ystäväni muistutti, että minun olisi nopeasti nostettava kivi uudelleen ja murskattava sen pää varmuuden vuoksi. Lyyhistyin. En pystynyt siihen, en kertakaikkiaan pystynyt siihen millään tasolla. Ystäväni otti linnun käteensä, suunnitelma oli muuttunut. Hän nyrjäyttäisi siltä niskat. Astuin kauemmas kun hän itkien väänsi linnun päätä. Parina karmeana sekuntina ei tapahtunut mitään, ja pystyin näkemään kuinka toisen ilme muuttui päättäväisemmäksi. Naps. Linnun pää irtosi, sen alaruumis sätki hirveästi hetken. Kavahdimme molemmat taaksepäin hysteerisinä, kyyneleet valuivat vuolaina.
 
Siinä ei ollut kyse vain pienen linnun tappamisesta. Siinä oli kyse kaikista niistä ajatuksista, jotka poikkesivat päässämme niinä hetkinä ennen viimeistä hetkeä. Miksi autoilija ei huomannut mitään ? Miksei se palannut tarkistamaan niinkin hiljaisella tiellä mitä tapahtui ? Mietin kyynisesti mielessäni, että kaikki kiteytyi itsekeskeisyyteen. Ihmiset eivät vain välitä, he eivät huomaa tällaisia tapahtumia. Sillä hetkellä koko maailma tuntui synkältä ja piittaamattomalta. Meidän jokaisen täytyy taistella tiemme läpi tästä hulluudesta.
 
Ihmisen pää on tehty hienoista luista, se kestää mitä tahansa paitsi henkisen romahduksen.

Ruma sana.

Sataako taivaassa, vai mikä on syy tähän äkkiä ilmestyneeseen melankoliaan ? Satunnaisina hetkinä tahdon vain vajota jonnekin nurkkaan (viileään näin helteellä) ja tuhota ranteeni lusikalla kaikessa hiljaisuudessa. Tai ehkä sittenkin haluaisin vähän taustamusiikkia, jotain hidastempoista, suomalaista, masentavaa. Sellaista musiikkia, jossa lauletaan kaiken menettämisestä ja mustasta tulevaisuudesta, tai siitä ettei sitä ole. Ei ole huomista enää tulossa ja viimeiset hetket ovat täyttä kurjuutta täynnä.
 
Rehellisesti sanottuna liioittelin hieman. Pienoinen haikeus minua kuitenkin kalvaa. Sen nimi on yhdellä sanalla sanottuna ikävä. Minulla on tällä hetkellä monia ihmisiä ikävä, eri tavoilla ikävöin jokaista. Yksi vaihtoi paikkakuntaa hetkeksi, toinen on henkisesti tuhansien kilometrien päässä,kolmas on oikeasti tuolla jossain toisessa maassa… Minä vihaan tätä tunnetta. Tälläkin hetkellä istun yksin koneen ääressä miettimässä asioita – paisuttamassa jokaista tuntemustani, kasvattamassa kaipaustani.
 
 
Mitä jos en näe heistä ketään enää koskaan ? Tiesivätkö he minun tunteistani heitä kohtaan ? Minä haluan heidät tänne, heidät kaikki monet monet ihmiset… Pidän teistä, älkää menkö, älkää jättäkö. Älkää pakottako minua kaivamaan surullisimpia kappaleita tietokoneen uumenista. Älkää pakottako minua ikävöimään.

En usko, en pysty.

Vaaleanpunaista unelmaa joka hetki, sanoja, jotka saavat hymyilemään ja hiljaista yhdessäeloa. Kaiken hyvän keskellä muistan silti, ettei kaikki ole kunnossa. Tälläkin hetkellä mielessäni käydään kamppailua itsekkyyden ja toisen tunteista välittämisen kesken. Olen jo kerran tehnyt mielestäni teon, joka oli tarkoitettu vain ja ainoastaan hänen hyväkseen – satutin jotta hän pääsisi jälleen nousemaan, tällä kertaa korkeammalle kuin koskaan. Mutta hän jäi kompuroimaan, kahlaamaan maantasoon.  Nyt mietin, pitäisikö unohtaa nämä viime kuukaudet, pitäisikö unohtaa koko asia, jotta hän todella voisi elää.
 
Kun eräs ystäväni ehdotti sitä, olin kauhusta mykkänä muutaman minuutin. Hänen kanssaan  minulla on ollut todella hauskaa, meillä on omat juttumme ja nauramme paljon. Mutta nyt joku väitti että tuo hauskanpito on vain itsekkyyttä minulta. Laitan itseni etusijalle ja annan muiden kärsiä, ja sen pitäisi loppua kokonaan..
 
Oikeastaan minä teen kaikkeni, eikä sekään riitä. Yritän olla normaali, oma itseni ja antaa hänelle tilaa olla mitä hän haluaa. Silti joskus näen häivähdyksen siitä surusta. Enkä sittenkään voi olla oma itseni. On kiellettyjä aiheita, olen huomannut sen parin virheen jälkeen. Ja me molemmat tiedostamme aiheet, emmekä koskaan enää sano niistä sanaakaan, ei yhtä halaittua ajatusta toisen seurassa. Emme, vaikka joskus todella tarvitsisin tukea. Joskus on tuntunut todella pahalta, mutta silti pitää vain olla iloisena, tietäen ettei toinen pysty eikä haluakaan auttaa. Itku silmässä väännät vitsiä pakosta, sanon teille ettei se ole mukava tunne. Mikä ystävä se sellainen on, joka jättää toisen murheeseensa ?
 
Searching out for a helping hand.
 
Ehkä sittenkin pitäisi asialle tehdä jotain. Taustalta kuuluu isäni tasaista juttelua. Yhtäkkiä erotan muutaman sanan monotonisesta taustamelusta, jotka sattuvat pelottavan hyvin yhteen kirjoitukseeni. "Jossain vaiheessa täytyy tulla armonlaukaus." En vain usko, että minä olen vielä valmis ottamaan aseen käteeni ja raktaisemaan tilannetta, sillä haluaisin ymmärtää, haluaisin säilyttää ystäväni. Voin vain kuvitella kuinka vaikeaa hänellä on, silti hän on jaksanut olla minun sääntöjeni mukaan. Olen sekava, tiedän, sillä sekaisin minä oikeasti olenkin.
 
Where is the helping hand ?

Selityksiä..itselleni.

Minä olen jaksanut yrittää, olen jaksanut kertoa kauniita tarinoita ja hymyillä silloin kun oikeasti itkettää. Minä olen pukeutunut kuten normaalit ihmiset ja olen pitänyt suuni kiinni kritisoivien sanojen pyrkiessä ulos. Niin kauan olen yrittänyt pitää kaiken kiiltävänä, niin ettei virheet näy. Enkä vieläkään saa murtua, vaikka olen pelkkä ihminen. Ihminen tekee virheitä ja kömmähdyksiä, se on osa meidän luontoamme. Kolme viettiämme ovat suvun jatkaminen, rakastaminen ja virheiden tekeminen.
 
Haluatteko kuulla tästä päivästä ? Tai itse asiassa minun pitäisi puhua eilisestä, mutta tästä vuorokaudesta minä kuitenkin kerron. Kävin kolmelta nukkumaan ja heräsin puoli kahdeksan soittamaan lääkärille. Viiteentoista minuuttiin minulle ei vastattu ja olin jo nukahtamaisillani, kun yhtäkkiä tuuttaus loppui ja hiljainen naisääni tuntui puhuvan kuiskaten korvaani. Kerroin sanottavani ja jäin odottamaan hiljaisuuteen, kun nainen kertoi, ettei oloni oikeastaan kuuluisi heille. En täytä kriteerejä ! Kuten vihaamassani jalkapallossa on tapana, feikkasin siinä tilanteessa kipua niin hyvin kuin osasin. Sanoin, etten pysty elämään yhtään päivää enää tässä tuskassa, se häiritsee koko ajan, voisitteko ommella uudet aivot kiinni päähäni. No ei kuitenkaan, mutta valituksen ininä tehosi ja sain ajan. Liian aikaisin. Sain nukkua alle tunnin, kun minun piti lähteä polkemaan käpypolku kolmoseen, missä helvetissä sekin sitten sijaitsisi..
 
Saavuin myöhässä ja hikisenä pyörämatkan jälkeen. Ohikulkijat olivat tuijottaneet minua kuin hullua koko matkan ajan, enkä tiennyt miksi. Vastaanotossa silmäni revähtivät auki, kun kuulin joutuvani maksamaan yli kymmenen euroa siitä, että saisin mitä todennäköisemmin arvauksen tilastani ja lääkettä, joka auttaa suolivaivoista AIDSiin. Eikä rouvilla loppujen lopuksi ollut antaa liian suuresta setelistäni edes rahaa takaisin. Lääkäri taas sekoili edellisen potilaan reseptin kanssa, joten minä istuin hiljaa huoneessa katsoen kun herra tonki roskista yrittäen löytää  kirjoittamansa muistilapun.
 
Vihaan sairaaloita, lääkäreitä, stetoskooppeja ja terveyskeskuksia. Se on liian suuri muistutus ihmisen kuolevaisuudesta ja siitä, että se pieni meille suotu hetki maan päällä saattaa kulua tuskalliseen sairauteen. Minulla on ainoastaan huonoja muistoja noista paikoista, eikä niitä helpottaneet ne värikkäät sarjakuvilla varustetut laastarit, jota pantiin käsivarteen sitä ensin murjottua. Milloin minulla on harjoiteltu influenssa-rokotteen pistämista, milloin isäni on ollut käsi mikki hiiri -hansikkaan kokoiseksi turvonneena, milloin olen joutunut katsomaan kun omaa vertani roiskuu kaaressa hoitajan päälle.
 
Tällä kertaa sain antibioottikuurin, joka on lähellä tappaa minun viimeisetkin hyvänolon solut. Tabletti maistuu kuolleelta hiireltä ja sen aiheuttama väsymys tainnuttaa kohti sänkyä jo yhdeksän aikaan. Silti olen vielä hereillä miettimässä ja syyttämässä omasta käytöksestäni taas jotain muuta kuin itseäni. Se oli alkoholin ja lääkkeen yhteisvaikutusta. Niin varmasti. Oikeasti olen vain säikähtänyt, en tiedä missä seison ja mitä asemaa edustan. Tunteet möyrivät päässäni myötätunnosta vaatimuksiin. Ehkä minun olisi vain syytä ajatella asioita eikä mennä purkamaan epävarmuuttani muihin ihmisiin. Minun pitää vain kävellä eteenpäin keskeytyksettä, ei jäädä paikalle odottamaan taivaalle kertyneiden sadepilvien hälvenemistä itsestään.  Minun on itse tehtävä aurinkotanssi ja yritettävä vielä, tällä kertaa murtumatta.

Raastavan surullista surinaa.

Viime pävinä pienet rakennusmiehet ovat ahkeroineet ja rakentaneet mieleeni temppurataa. Kiipeä ylös, hyppy alas, sivulle loikka kaks koli neli.. Kuviot ovat liiankin tuttuja menneisyydestä, kaikki ne on koettu ennenkin. Vapaa pudotus, syöksy, läjähdys maahan, suunnaton kipu ja raivo. Ajatukseni ovat täynnä kuvia ja sanoja, jotka vain haluaisivat tulla ulos, päästä vapauteen, sillä pääni sisällä ne vain takovat kalloni seinämiä häiritsevästi. Siltikään en osaa päästää niitä ulos. Pahimman edessä huomaan aina olevani sanaton. Juuri sillä hetkellä kun pitäisi puhua ja kertoa miltä tuntuu, minä jäädyn. Silmäni vaeltelevat lähimmän seinän neliösenteillä, yksi toisensa jälkeen ne tulee katseltua tarkasti läpi. Päässäni kuhisee, mutta saan vaivoin soperretuksi muutaman sanan ulos. Eikä ole kovin käytännöllistä alkaa kirjoittamaan kesken riitaa siitä, miltä tuntuu. Samaan aikaan toisen katse vaatii – huuda se ! Sylkäise sanasi ulos ! Kerro minulle ! Ja ainut mitä tapahtuu on pieni märkä kyynel, joka valuu pitkin poskeani pudotusta kohti.
 
Tästä on jo aikaa kun kaikki alkoi. Asiat vierivät omalla painollaan ja kaikki tuntui sujuvan mukavasti. Hymyilin paljon, enemmän kuin aikoihin. Minulla oli kaikki elämän perusasiat mainiosti. Ystävät olivat lähelläni, jos heitä tarvitsin, minulla oli oma yksinäisyyteni, jonne pystyin pakenemaan, ja kun halusin sieltä taas nousta kohti aurinkoa, elämässäni oli paras henkilö kävelemään kanssani eteenpäin. Koko ajan kuitenkin kaikessa oli säröjä. Pienen pieniä halkeamia, joihin iskeytyi kiiloja suurentaen ne kuiluiksi. Enkä minä huomannut mitään. Ehkä käperryin liikaa huolettomuuteeni, en muistanut olla varpaillani. Kaikkea pitää aina miettiä ja pohtia, miksi jätin tämän kykyni ? Vaikka minun on sanottava, että tiesin koko ajan. Olen sen verran hyvä matematiikassa, että jos näen selviä numeroita, osaan laskea ne yhteen. Yksi plus yksi on kaksi, kaksi plus yksi on kolme. Silti annoin itseni vajota johonkin tiedostamattomaan tilaan. Päätin olla vaivaamatta päätäni asialla, sillä jos en ajattele sitä, senhän kuuluisi silloin hävitä. Kadota olemattomiin. Eikö niin ? Ilmeisesti ei.
 
Sitten räjähdys. Kuolemaa, verta ja sivullisten oudoksuvia katseita. Vanha kunnon "mitä minä sanoin" kaikui päässäni. Saatoin kuvitella miten minua katsottaisiin säälivästi, päätä puistellen ja voivotellen, että kuinka he yrittivätkään sanoa minulle kuinka pitää toimia. Kukaan ei sanonut että se olisi helppoa, totta. Mutta ei heistä kukaan sanonut, että se olisi näin vaikeaa. Kuinka minun olisi pitänyt avata keskustelu, ottaen huomioon, että olen jo kerran sen tehnyt. Halusin niin vahvasti uskotella itselleni, että kaikki on hyvin, että todella unohdin ongelmat. Eikä siihen tarvittu kuin pari hassua sanaa, kun palasin maan pinnalle. Kaikki on haavoittuvaista, ja nyt minä pelkään taas hiukan enemmän.
 
Aikakonetta ei ole vielä keksitty. Et voi palata takaisin ja korjata virheitäsi, mutta senhän sinä jo tiesitkin. Ehkä se sattuu sinuun, se sattuu minuun – sattuu meihin. Kaikki ne kuviot ovat minulle jo tuttuja, enkä halua enää tanssia pelien mukaan. Se on jotain, mitä olen oppinut vihaamaan, enkä kestäisi sitä enää hetkeäkään. Liian moni ympärilläni pelaa jotain omituista oman edun tavoitteluaan, jota en pysty ymmärtämään. Asiat ovat niin kuin ovat, enkä näe mitään syytä miksi ne pitäisi kiistää. Jokaisella on menneisyytensä, tarpeensa, toiveensa. Antaa niiden olla sellaisenaan, antaa niiden olla totuuksia.
 
There’s no point saying this again, but I forgive you. Always I do forgive you..

Tasaista, vihaista hurinaa.

Olenko minä todella niin paha ? Monet tahot syytävät sanoja, jotka on tarkoitettu loukkaamaan ja saamaan mieleni matalalle. Miksi he puhuvat sellaisista asioista, jotka tietävät kyllä hyvien käytöstapojen mukaan olevan ilkeitä. Eihän tässä ole mitään järkeä. Yksi syyllistää minua omista teoistaan, toinen kertoo minun omistavan pohjatonta vihaa, kolmas muistuttaa, että minä olen se, joka hänen maailmansa sortaa joka päivä uudestaan. Aina uudestaan.
 
Onneksi minulla on voimaa jäljellä. Pystyn nauramaan vastustajilleni päin naamaa, tai ainakin ottamaan sanat vastaan kasvot tyjhinä tunteista, sillä vielä minä olen pystynyt kilpistämään negatiiviset ajatukset muualle. Ei se täysin oman henkisen kehitykseni tuotosta ole, vaan tukipilareiden, jotka olen löytänyt uudestaan. Tiedättekö miltä tuntuu lämmittää käsiään toisen ihmisen käsissä, kun muuten viime puree lihassa asti ? Minä toivon, että he löytävät jotain, johon he voisivat nojata vihassaan. Ja kyllä he löytävätkin, minä tiedän sen. Joku vielä tulee hyväksymään heidät sellaisina kuin he ovat, mutta sillä välin he voisivat opetella poistamaan katkeruuden elämästään.
 
Minä satutan teitä, kuten te olette minua satuttaneet, vaikka en teitä vastaan rikkonutkaan. Saatan teidät kiusaukseen, vaikken tahdokaan pitää teitä pahassa.