Raastavan surullista surinaa.

Viime pävinä pienet rakennusmiehet ovat ahkeroineet ja rakentaneet mieleeni temppurataa. Kiipeä ylös, hyppy alas, sivulle loikka kaks koli neli.. Kuviot ovat liiankin tuttuja menneisyydestä, kaikki ne on koettu ennenkin. Vapaa pudotus, syöksy, läjähdys maahan, suunnaton kipu ja raivo. Ajatukseni ovat täynnä kuvia ja sanoja, jotka vain haluaisivat tulla ulos, päästä vapauteen, sillä pääni sisällä ne vain takovat kalloni seinämiä häiritsevästi. Siltikään en osaa päästää niitä ulos. Pahimman edessä huomaan aina olevani sanaton. Juuri sillä hetkellä kun pitäisi puhua ja kertoa miltä tuntuu, minä jäädyn. Silmäni vaeltelevat lähimmän seinän neliösenteillä, yksi toisensa jälkeen ne tulee katseltua tarkasti läpi. Päässäni kuhisee, mutta saan vaivoin soperretuksi muutaman sanan ulos. Eikä ole kovin käytännöllistä alkaa kirjoittamaan kesken riitaa siitä, miltä tuntuu. Samaan aikaan toisen katse vaatii – huuda se ! Sylkäise sanasi ulos ! Kerro minulle ! Ja ainut mitä tapahtuu on pieni märkä kyynel, joka valuu pitkin poskeani pudotusta kohti.
 
Tästä on jo aikaa kun kaikki alkoi. Asiat vierivät omalla painollaan ja kaikki tuntui sujuvan mukavasti. Hymyilin paljon, enemmän kuin aikoihin. Minulla oli kaikki elämän perusasiat mainiosti. Ystävät olivat lähelläni, jos heitä tarvitsin, minulla oli oma yksinäisyyteni, jonne pystyin pakenemaan, ja kun halusin sieltä taas nousta kohti aurinkoa, elämässäni oli paras henkilö kävelemään kanssani eteenpäin. Koko ajan kuitenkin kaikessa oli säröjä. Pienen pieniä halkeamia, joihin iskeytyi kiiloja suurentaen ne kuiluiksi. Enkä minä huomannut mitään. Ehkä käperryin liikaa huolettomuuteeni, en muistanut olla varpaillani. Kaikkea pitää aina miettiä ja pohtia, miksi jätin tämän kykyni ? Vaikka minun on sanottava, että tiesin koko ajan. Olen sen verran hyvä matematiikassa, että jos näen selviä numeroita, osaan laskea ne yhteen. Yksi plus yksi on kaksi, kaksi plus yksi on kolme. Silti annoin itseni vajota johonkin tiedostamattomaan tilaan. Päätin olla vaivaamatta päätäni asialla, sillä jos en ajattele sitä, senhän kuuluisi silloin hävitä. Kadota olemattomiin. Eikö niin ? Ilmeisesti ei.
 
Sitten räjähdys. Kuolemaa, verta ja sivullisten oudoksuvia katseita. Vanha kunnon "mitä minä sanoin" kaikui päässäni. Saatoin kuvitella miten minua katsottaisiin säälivästi, päätä puistellen ja voivotellen, että kuinka he yrittivätkään sanoa minulle kuinka pitää toimia. Kukaan ei sanonut että se olisi helppoa, totta. Mutta ei heistä kukaan sanonut, että se olisi näin vaikeaa. Kuinka minun olisi pitänyt avata keskustelu, ottaen huomioon, että olen jo kerran sen tehnyt. Halusin niin vahvasti uskotella itselleni, että kaikki on hyvin, että todella unohdin ongelmat. Eikä siihen tarvittu kuin pari hassua sanaa, kun palasin maan pinnalle. Kaikki on haavoittuvaista, ja nyt minä pelkään taas hiukan enemmän.
 
Aikakonetta ei ole vielä keksitty. Et voi palata takaisin ja korjata virheitäsi, mutta senhän sinä jo tiesitkin. Ehkä se sattuu sinuun, se sattuu minuun – sattuu meihin. Kaikki ne kuviot ovat minulle jo tuttuja, enkä halua enää tanssia pelien mukaan. Se on jotain, mitä olen oppinut vihaamaan, enkä kestäisi sitä enää hetkeäkään. Liian moni ympärilläni pelaa jotain omituista oman edun tavoitteluaan, jota en pysty ymmärtämään. Asiat ovat niin kuin ovat, enkä näe mitään syytä miksi ne pitäisi kiistää. Jokaisella on menneisyytensä, tarpeensa, toiveensa. Antaa niiden olla sellaisenaan, antaa niiden olla totuuksia.
 
There’s no point saying this again, but I forgive you. Always I do forgive you..
Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s