Selityksiä..itselleni.

Minä olen jaksanut yrittää, olen jaksanut kertoa kauniita tarinoita ja hymyillä silloin kun oikeasti itkettää. Minä olen pukeutunut kuten normaalit ihmiset ja olen pitänyt suuni kiinni kritisoivien sanojen pyrkiessä ulos. Niin kauan olen yrittänyt pitää kaiken kiiltävänä, niin ettei virheet näy. Enkä vieläkään saa murtua, vaikka olen pelkkä ihminen. Ihminen tekee virheitä ja kömmähdyksiä, se on osa meidän luontoamme. Kolme viettiämme ovat suvun jatkaminen, rakastaminen ja virheiden tekeminen.
 
Haluatteko kuulla tästä päivästä ? Tai itse asiassa minun pitäisi puhua eilisestä, mutta tästä vuorokaudesta minä kuitenkin kerron. Kävin kolmelta nukkumaan ja heräsin puoli kahdeksan soittamaan lääkärille. Viiteentoista minuuttiin minulle ei vastattu ja olin jo nukahtamaisillani, kun yhtäkkiä tuuttaus loppui ja hiljainen naisääni tuntui puhuvan kuiskaten korvaani. Kerroin sanottavani ja jäin odottamaan hiljaisuuteen, kun nainen kertoi, ettei oloni oikeastaan kuuluisi heille. En täytä kriteerejä ! Kuten vihaamassani jalkapallossa on tapana, feikkasin siinä tilanteessa kipua niin hyvin kuin osasin. Sanoin, etten pysty elämään yhtään päivää enää tässä tuskassa, se häiritsee koko ajan, voisitteko ommella uudet aivot kiinni päähäni. No ei kuitenkaan, mutta valituksen ininä tehosi ja sain ajan. Liian aikaisin. Sain nukkua alle tunnin, kun minun piti lähteä polkemaan käpypolku kolmoseen, missä helvetissä sekin sitten sijaitsisi..
 
Saavuin myöhässä ja hikisenä pyörämatkan jälkeen. Ohikulkijat olivat tuijottaneet minua kuin hullua koko matkan ajan, enkä tiennyt miksi. Vastaanotossa silmäni revähtivät auki, kun kuulin joutuvani maksamaan yli kymmenen euroa siitä, että saisin mitä todennäköisemmin arvauksen tilastani ja lääkettä, joka auttaa suolivaivoista AIDSiin. Eikä rouvilla loppujen lopuksi ollut antaa liian suuresta setelistäni edes rahaa takaisin. Lääkäri taas sekoili edellisen potilaan reseptin kanssa, joten minä istuin hiljaa huoneessa katsoen kun herra tonki roskista yrittäen löytää  kirjoittamansa muistilapun.
 
Vihaan sairaaloita, lääkäreitä, stetoskooppeja ja terveyskeskuksia. Se on liian suuri muistutus ihmisen kuolevaisuudesta ja siitä, että se pieni meille suotu hetki maan päällä saattaa kulua tuskalliseen sairauteen. Minulla on ainoastaan huonoja muistoja noista paikoista, eikä niitä helpottaneet ne värikkäät sarjakuvilla varustetut laastarit, jota pantiin käsivarteen sitä ensin murjottua. Milloin minulla on harjoiteltu influenssa-rokotteen pistämista, milloin isäni on ollut käsi mikki hiiri -hansikkaan kokoiseksi turvonneena, milloin olen joutunut katsomaan kun omaa vertani roiskuu kaaressa hoitajan päälle.
 
Tällä kertaa sain antibioottikuurin, joka on lähellä tappaa minun viimeisetkin hyvänolon solut. Tabletti maistuu kuolleelta hiireltä ja sen aiheuttama väsymys tainnuttaa kohti sänkyä jo yhdeksän aikaan. Silti olen vielä hereillä miettimässä ja syyttämässä omasta käytöksestäni taas jotain muuta kuin itseäni. Se oli alkoholin ja lääkkeen yhteisvaikutusta. Niin varmasti. Oikeasti olen vain säikähtänyt, en tiedä missä seison ja mitä asemaa edustan. Tunteet möyrivät päässäni myötätunnosta vaatimuksiin. Ehkä minun olisi vain syytä ajatella asioita eikä mennä purkamaan epävarmuuttani muihin ihmisiin. Minun pitää vain kävellä eteenpäin keskeytyksettä, ei jäädä paikalle odottamaan taivaalle kertyneiden sadepilvien hälvenemistä itsestään.  Minun on itse tehtävä aurinkotanssi ja yritettävä vielä, tällä kertaa murtumatta.
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s