Tottelevaisuuskoulutusta.

Valvon. Tiedän, etten saisi tehdä sitä tähän aikaan, mutta valvon silti. Ei se ole valinnanvara pystyykö sammuttamaan tajuntansa ja vaipumaan ah-niin-suloiseen-uneen. Digitaalisen kellon numerot vaihtuvat liian hitaasti, vilkuilen niitä silti herkeämättä. Ehkä hyvällä tuurilla ne olisivat seuraavalla kerralla siirtyneet jopa tunnin eteenpäin, olisin nukahtanut huomaamatta. Huokaisen, mutta jähmetyn samalla taas aloilleni. Toinen nukkuu vieressä autuaan tietämättömänä  mistään, tuhisee niin herttaisesti, mutta yksikin väärä liike minulta ja hän olisi hereillä kanssani. Tyydyn makaamaan hiiren hiljaa, liikkumattomana sängylläni.
Leiki kuollutta, musti, hyvä musti, ihan hiljaa, kuin kuollut !
Muutama tunti sitten minulla oli niin hauskaa, etten voi uskoa sitä mahdolliseksi. Sen jälkeen ylleni heitettiin kai jonkinlainen musta lakana, sillä näen vain pienen piirin elämästäni ja huolet nousevat. Jäävuoren kokoiset huolet nostavat päätään, ja yhtäkkiä ne ovat koko karmeudessaan edessäni vaativina. Ne pirulaiset vaativat huomiota, ne ilonpilaajat ilmestyvät aina väärällä hetkellä. Henkiset vai fyysiset kivut, en tiedä kummat ovat kovemmat. Jalkojani koskee kaiken sen tanssimisen jäljiltä, yritän kasata edelleen hipihiljaa peittoa jalkojeni alle, jotta ne kohoaisivat. Se on ennen auttanut kipuun ja kivun laantuminen on auttanut minua nukahtamaan. Tämän vanhan kikan vaikutusta ei vain näy. Makaan edelleen hiljaa, liikkumattomana.
Jaksa vielä, vielä pari tuntia, musti, ei se ole niin vaikeaa !
Sitten soi kello, toinen avaa vaivalla silmänsä ja herää uuteen päivään. Minulla sama vanha on jatkunut jo liian kauan. Päätän mennä alakertaan nukkumaan. Mietin kiitollisena niitä isoja, uusia tyynyjä siellä. Jalkani saavat rauhan, minä saan rauhan. Kun olen kömpinyt takaisin sänkyyn… Minua ei nukuta vieläkään. Nousen ylös, puen päälleni, muutama haparoitu sana, toisen huoli katseessa ja minä olen ulkona. Silmät kosteina poljen vastatuulta päin, mutta kun nostan katseeni puun latvat ovat täysin suorassa, tuulesta ei näy mitään näkyviä merkkejä. Ehkä olen vain niin uupunut, ehkä olen vain liian uupunut.
Et vain osannut, musti, älä selittele.
Olen kotona, eivätkä asiat tunnu sen valoisemmilta. Istun koneen ääressä ja tuijotan näyttöä. Minulla on paha olo. Ehkä tämä on vain yksi niistä huonommista päivistä, jospa minulla oli nyt liian monta hyvää tässä peräjälkeen. En tiedä vastausta siihenkään kysymykseen. Mistä kaikki alkoi, mihin se johtaa, mihin kaikki päättyy ?
Nyt musti… Turpa kiinni.
Hyvää yötä maailma ! Ehkä saan nyt nukuttua ja voin muutaman tunnin päästä herätä kauniiseen, uuteen päivään.
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s