En halua jaksa tunne pidä rakasta syö juo kaipaa naura itke

Pölö pölö mölö mölö hupsutus pupsutus en ole vieläkään miljonääri.

Onkohan kukaan koskaan täydellisesti ymmärtänyt minua, tietänyt miltä minusta tuntuu rankan työviikon jälkeen, kun haluan vain vajota tietämättömyyteen, koomaan. Onkohan kukaan koskaan arvellut, mitä ajattelen ensimmäisenä kun herään aamulla herätyskellon soidessa vaikka on vielä pimeää. Aamuäreä, sanoissaan sekoileva, muriseva, omituinen, outo, jotenkin kai irrallaan tästä normaalien ihmisten maailmasta.

Meille on isketty päähän eräänlainen muotti, jonka mukaan jokaisen täytyy elää. Ihana lapsuus, kotiäiti ja perheensä elättävä isä. Esikoulu täynnä kavereita, ala-aste uusia kokemuksia ja lisäystäviä täynnä. Nopea oppimistahti ja yläastekin huumeettomana, viinattomana, kiroilukiellon alaisena ja kympin oppilaana. Siitä lukioon tai ammattikouluun, jatko-opiskelemaan heti tai suoraan töihin. Työllistymisprosentti 99.7. Elintaso mahtava. Masentuneita ja henkisesti sairaita nolla. Syöpää, malariaa AIDSia tai mitään muutakaan ei ole, tai ainakin vain minimaalisesti suon pohjassa. Sitten tulee perhe, kirkollisvero ja kirkkohäät, lapsia kaksi – ensin poika ja sitten pikkusisko pojalle tietysti. Vanhemmat haudataan yhdeksänkymmenen vuoden ikäisinä. Itse jatketaan seitsemänkymmentävuotiaaksi työelämässä, kerrytetään eläkettä ja ostetaan lomamökki. Kanarian saaria ei pidä unohtaa. Sitten lopulta mekin yhdeksänkymmentävuotiaana nukumme yömme aikana rauhallisesti seuraavaan maailmaan.

Hii-ohoi ja rommia lesti, koska ne viistoista miestä hommissa kesti.

Kotona on hyvä olla, jotenkin ajatukset selkiintyvät. Jokin tuntuu pahalta, tajuaa että toisia kaipaa. Olen kaukana tästä normaalinaisen elinkaavasta. Nyt enää puuttuu, etten voisi koskaan saada lapsia ja kuolisin kolmen vuoden päästä. Olen keskimasentunut – ainakin tämän päivän lehtitestin mukaan, minulla on astma, en mennyt heti jatko-opiskelemaan, työllistymisprosentti kaveripiirissä ehkä viisikymmentä jos sitäkään.

Kesäperunankokoiset sieraimet ja herneenkokoiset mustat silmät. Minä hajoan väsymykseeni. Anteeksi.

Lisää turhanpäiväistä tietoa

Elämä on yhtä oppimisen jatkumoa, joka päivä kohdataan jotain uutta, ymmärretään virheiden vääryys ja korjataan asennetta uudelleen. Tai ainakin näin pitäisi olla. Kas kummaa, en minäkään ole virheistä huolimatta oppinut suunnittelemaan tekstejäni vaan kerta kerran jälkeen aloitan saman tahdittoman naputtelun omien ajatusten tahtiin. Tuloksesta voitaneen kiistellä.
Annas kun kelaan aikanauhuriani takaisinpäin ja mietin mitä kaikkea opin viime viikollakin. Maanantaina opin taas hiukan kiltimmäksi. Vaikka suutuin, en käyttänyt kaikkia lähteviä desibelejä keuhkoistani, enkä tehnyt tavallista käännän-selkäni-ja-mökötän -temppuanikaan. En kyllä tiedä onko hirveän paljon viisaampaa leikkiä, että kaikki on hyvin jos ei ole. Keskiviikkona opin, että baarissa voi olla hauskaa kahdestaan, vaikka oikeasti olisikin tylsää. Eli siis oikeasti nautin olostani, kun seisoimme kaverini kanssa kaksi tuntia tiskillä ja nauroimme kaikille ja kaikelle ympärillämme. Ah, me raadolliset.
Torstaina aloin ymmärtää mikä on väsymys. Kertakaikkinen uupumus. Työviikko oli alla ja silti oli ollut pakko vaivautua sinne hel… paikkaan edellisenä iltana. Työpäivän aikana silmät alkoivat umpeutua pakosti ja yhä useammalle asiakkaalle jouduin nopeasti huikkaamaan päiväät haukotusten välissä. Tai tietysti piilotettujen haukotusten välissä – torstaina siis opin haukottelemaan sisäänpäin. Perjantaina oli paljon mielenkiintoisemman opin vuoro. Taas tylsän ja uuvuttavan työpäivän jälkeen vaivuin kotia kohti, yksinäiseen ja rentouttavaan saunaan. Vesipullosta hörppäillessäni harjoittelin röyhtäisemään ja sanomaan hello – samaan aikaan. Kuinka naisellista, saatatte ajatella, mutta sitä se naisen elämä saattaa olla, kun kukaan ei ole kuulemassa. Hurraa, kolme hellouta onnistuneesti kajautin ilmoille.
Lauantai koitti rauhallisena ja hiljaisena. Rauhallisena ja – rakastavana. En tiedä opinko mitään, mutta jäin vain ihmettelemään kuinka voikin rakastaa yhtä ihmistä niin paljon. Lällyä  lällyä, ette te sitä halua kuulla, minä tiedän sen. Sunnuntaina opin vielä yhden asian. Sen, etten vieläkään pidä suomalaisista elokuvista. Uusi ja uljas, mahtava ja toimintaa pursuava, viiden tähden suomifilmi V2. Hölynpölyä sanoin, ja jäin tuijottamaan elokuvateatterin valkokangasta mietteliäänä…
Mitä opinkaan tiistaina ?

Joululahjaksi toivoin

Mitä toivoo, mitä saa. Sehä on se lapsille tunnusomainen joulun katastrofi-kuvitelma. Listaan on kirjattu barbiet ja sähköautoradat, mutta iltaisin kuvitellaan miten ikävä joulusta tulee jos niitä ei saa. Joulukuusen alla on pehmeää ja pehmeämpää pakettia aseteltu riviin ja se yksi kova ja kiliseva lahja meneekin isille. Tai mikä vielä pahempaa, lahjoja ei olisi ollenkaan. Risuja olisi vain aseteltu portin pieleen, hyvää joulua tuhmille vaan. Matearilistisia pikkulapsia, mutta ei kai sitä poikkeusta löydy. Jotkut sisäiset lapset pelkäävät yli neljäkymppisinäkin vielä niitä pehmeitä paketteja…. ”Ei huolta isä, kuusen alla näyttää olevan yksi kova paketti sinulle.”
Lahjojen pelko, kuinka turhaa se onkaan, mitä väliä jos joku ei osannukaan ostaa lempikonvehtejasi ? Niin, mitäs tuosta. Minä onnekas kun sain tänä vuonna kaikkea kivaa ja mukavaa, joka sai joidenkin lahjojen kohdalla hymyni tsiljoonakertaistumaan kun katsoin niitä.
– Uusi matkapuhelin – Eipä tarvinnut tätä ostaakaan itse, vaikka ennen joulua pari viikkoa olin kuumeisesti miettinyt miten saan säästettyä rahaa uuteen ja toimivaan kapulaan, kun vanhan kanssa puhelut katkesivat ja näppäimet eivät totelleet.
– Seinäkello – Juuri sellainen kuin toivoin ! Toisaalta olin itse käynyt sen näyttämässä äidille sekä isälle, että sellaisen haluan ja sitä tarvitsen.
– Rannekello – Sama juttu pikkusiskon kanssa kuin viime vuonna, hän antaa rahaa ja minä ostan itselleni lahjan. Tietysti jouluaattona täytyy ihmetellä ja olla yllättyneen näköinen, miten Katja onnistuikin ostamaan juuri sitä mitä toivoin.
– Muumi-muki – Malli rakkaus. Ihana.
– Suklaata – mikäs sen parempaa, jouluna saa ja pitääkin syödä, nam nam.
– Viivi ja Wagner, parisuhteellisuusteoria – kirja – Luin tämän ensimmäisenä iltana. Jos oveni takana joku olisi kuunnellut, hän olisi saanut todistaa mielipuolisia naurukohtauksia sivujen välissä.
– Nalle Puh – kirja – Muminoita, hyminöitä, lauluja.. Juuri sellaisia kummallisia filosofioita, joita itsekin harrastan.
– Jonkun kirjoittama Sutten valtakunta – kirja – Ihan totta, tämä on hyvä kirja, luen sitä tällä hetkellä, mutta en vain muista sitä ranskalaista omituista nimeä !
– Stereot – Nyt saan jälleen kuunnella kunnolla musiikkia, jota niin rakastan. Edellinen soitin soitti voimakkuudeltaan arvoituksellisella tavalla kappaleita. Yleensä liian hiljaa, jos löit laitetta kerran, musiikki koveni, kaksi kertaa, se taas ehkä hiljeni…
– Pyyhkeitä, astioita, lakanoita – Kaikenlaista tulevaan kotiin, kiitos.
– Valokuva minusta ja herrastani. Oi voi ja toinen samanlainen vanhemmilleni, ja nyt se on kunniapaikalla olohuoneessa.
– Rahhaa – Ei kommentoitavaa, kiitos.
– Led-valokuusi – Mielenkiintoinen, jotenkin osasinkin odottaa jotain tällaista henkilöltä, jolta tämän sain.
– Astioita – Juuri sitä sarjaa mitä keräänkin. Keräykseni tämänhetkisen tilanteen perusteella tosin voin syödä ja juoda kahvia ainoastaan yhden henkilön kanssa kerrallaan.
– Digi-boksi – Edellinen kosahti, mäsähti, hajosi. Ja yllättäen pikkusiskoni käsissä..
Näitä minä toivoinkin, vaikka en tänä jouluna mitään oikeasti toivonutkaan. Silti läheiseni tiesivät juuri mitä haluan. Ja kyllä, en ole jaksanut kirjoittaa pitkään aikaan, siksi tämäkin tulee vähän myöhässä. Hyvää joulua kaikille – taas ensi vuonna !