Olit joskus mukava

Miksi niin harvoin ihmiset kääntyvät katselemaan jotakin kaunista elämässään ja ylistämään tärkeimpiä ihmisiä elämässään. Vastarakastuneet kuiskailevat toisilleen, kuinka rakastavat toisiaan ja niin edelleen – löytyyhän näitä tilanteita kyllä. Mutta arkipäivän asioissa, kuka puhuu mieluummin työkaveristaan ystävälliseen sävyyn, että onpa hänellä hyvä huumorintaju ? Ennemmin kuulet kiroamista ja valitusta, kuinka se horo jätti taas työnsä puolitiehen ja uskalsikin lähteä kotiin – vaikka työaika loppuikin.Tai mitä jos on sitä mieltä, miksi sitä sitten pitäisi miettiä positiivisia. Miksei voisi olla realisti ? Sanoa, että on hyviä ja huonoja aikoja, nauruja ja … niin suurta tuskaa, ettei siitä tohdi puhua ilman kyyneleitä ? Ääripäästä toiseen. Missä on välivaihe ?

Hyvä on, puhun nyt jotakuinkin hautajaisista. Jotenkin surullista ja ex-aviomiehet ja tuntemattomat sukulaiset kerääntyvät vain tuona päivänä yhteen muistelemaan hienoja asioita elämässä. Vakuuttavat toisilleen, kuinka tärkeä tämä kylmä ruumis on heille ollut eläessään. Kuinka hieno ja ihana ihminen tämä on ollut. Voisi kysyä, että kuinka nämä ihmiset ovat olleen poisnukkuneen elämässä mukana ? Yksinäinen vanhus vanhainkodista tai hyljeksitty lapsi. Toisaalta hyvä, että edes kerran kokoonnutaan yhteen, mutta tietyllä lailla mietittynä se on hyvin kornia. Miksei puhua totta.

Hetkinen. Häät. Toinen päivä ihmisen elämässä – tai yhden ihmisen tarinassa – jolloin oudot ihmiset sulloutuvat yhteen tilaan ylistämään juhlaparin ihanuutta. Aviomies on sitten mainio mies ja kuinka kaunis tuo morsian onkaan. Ajatuksissa tietysti että hemmetin mulkvistit.

Lause toisensa perään ja minä lopetan kirjoitukseni siihen mitä isäni äsken sanoi: ”Saat luvan sanoa haudallani, että olit joskus mukavakin.”