Selviytyjät

Sairaslomalainen Niina ilmottautuu … mihin ? Sohvalla lepäilyyn, tietokoneella oleiluun ja kirjan lukemiseen ? Siihenpä juuri, ja tätä jatkuu vielä kaksi päivää.Pari viikkoa sitten kävin turistimatkalla pääkaupungissamme Matin kanssa. Siellä oli hienoa, aina ja yhä uudelleen minusta siellä on hienoa. Kävimme kaupoilla ja kävelimme niin kauan ennen kuin jalat pettivät altamme. Söimme hyvin, kävimme Linnanmäellä ja ennen kaikkea nautimme toistemme seurasta. Lauantai-iltana tosin nauttiminen alkoi olla tipotiessään hetkellisesti, kun lähdimme lintsiltä, kävimme asunnolla ja päädyimme väärien, nopeasti tehtyjen valintojen jälkeen takaisin … Linnanmäelle. Nälkäisinä, hyvin nälkäisinä, lähdimme sitten kävelemään kohti kaukana siintävää rautatieasemaa. Siitä vielä puolisen kilometriä ja pääsimme ruokapaikkaamme – vain huomataksemme, että tarvitsemme henkilöllisyystodistukset niin myöhään illasta. Olin jo kaivamassa sitä esiin, kun muistin jättäneeni sen kauan sitten asunnolle. Käännyimme ovelta yhä nälkäisempinä. Päätimme turvautua tuttuun ja turvalliseen ja nopeaan McDonaldsiin, jonka kultainen M-kirjain hohti hiukan kauempana. YLLÄTYYYSS, meinasin huutaa järkyttyneenä, kun näin pikkukadun ruokapaikan ovien sulkeutuvan neniemme edestä kiinni, olihan kello jo kymmenen. Itkua tihrustaen muistin kilometrin päässä toisen samaisen yrityksen paikan. Raahauduimme – sananmukaisesti raahauduimme – eteenpäin hitain askelin. Viimein sain kuiskattua myyjälle: ”Tuplajuustohampurilaisateriakokiksellajavähänäkkiämiullaonnälkä,kiitos.”

Sanoinko, että kun olimme rautatieasemalla, katselin niin keskittyneesti katutaiteilijaa, että kävelin erään jälkeenpäin hyvin närkästyneen tytön yli ?

Ihmettelin vain mutustaessani viimein ruokaa naamaani, että miten toinen voi olla noin hyvä minulle. Olimme molemmat yhtä nälkäisiä ja väsyneitä ja pettyneitä, mutta silti kun minulla meinasi karata kyyneleet poskille kaikista sattumuksista (ne tuntuivat vielä pahemmalta itse tilanteessa kuin varmasti nyt näyttävät kirjoitettuna), hän pyyhki ne pois ja lohdutti.

Se oli muuten ehkä parasta pikaruokaa koskaan, jota sinä iltana söin.

Uni

Yöni oli jälleen kerran levoton ja unia täynnä. Unia, joita en muista, unia joista tiedän vain niiden olleen olemassa ja yksi uni, jonka olen nähnyt toteutuvan pitkin päivää. Alavire oli masentunut, en halunnut olla siellä missä olin, koska se oli täyttä tuskaa. Näin vanhan tutun, jota en ollut nähnyt vuoteen, juttelin toisellekin. Ensin satoi vähän vettä, sitten kastuin rankkasateessa. Lopulta uni päättyi johonkin ikävään, pahaan, (murhaavaan?) yksityiskohtaan, johon säpsähdin hereille kun kelloni soi kahdeksantoista yli viisi tänä aamuna. Näin kuvat vielä hetken kirkkaana mielessäni ja sitten unohdin tuon loppuratkaisun.Lähdin tänään pyöräilemään kuuden jälkeen töihin tihkusateessa, kiroilin mielessäni, että satoi. Onneksi ei satanut enempää, joten päätin jättää sateenvarjon kotiini. Töissä oli hirveää, olin niin kovissa kivuissa että nappailin työpussistani löytyviä buranoita kaksituhatta parin tunnin sisään. Hikoilin ja tuskailin, asiakkaat eivät onneksi tuntuneet huomaavan mitään, kun mietin kuumeisesti pitikö painaa enteriä ja lopetusta kohdassa ö. Sitten näin tämän tutun jota en ollut nähnyt pitkään aikaan – lukuunottamatta aamuista untani. Lopulta pääsin kotiin ja ah, kuinka kiroilin sateenvarjon puuttumista nyt iltapäivällä, sillä ulkona satoi kaatamalla. Pyöräilin kotiin ilman sadesuojaa ja ah, kuinka ärsytti.

We’re meant for the flies.

Kotiin päästyäni hiuksistani tippui vettä pitkin kasvojani. Olin koko kotimatkan miettinyt kuinka uni on käynyt toteen, yritin muistella mikä se oli se kamala asia, mikä tuli kuin pelottavan kirjan loppuratkaisu, juuri ennen kuin heräsin aamulla. Ei kai kukaan kuollut ? Aloin järjettömästi huolehtia tutuistani, mietin missä he ovat ja kenelle voisi sattua jotain. Yhtäkkiä tällainen ei vaikuttanut hullujen hommalta, pelkältä huuhaalta, vaan täydeltä todelta. Joku kuolisi tänään, tai loukkaantuisi. Tai jotain aivan yhtä pahaa tapahtuisi.

Lopulta ajatus hellitti. Niin kauaksi aikaa, kunnes minä kuolin. Sisältä. Eräs nimeltämainitsematon ihana sukulaiseni sattui tulemaan kotiimme ja antoi sanaisen säilänsä heilua osuen suoraan minuun. Sanoisin päivän olleen rankka, mutta hetkessä se muuttui sietämättömäksi. Eikä tämä sanan suuri miekka osunut minuun vain kerran, vaan monesti. Samalla voimalla, millä aina ennenkin. Sillä voimalla, jonka hän tietää saavan minut suunniltaan. Joten jälleen kerran yritin näyttää olevani kova, etten välittäisi, mutta silti kyyneleet valuivat poskillani.

Sen jälkeen olenkin maannut huoneessani sängyllä miettien tuota kirottua unta. Se oli sen vika, kaikki tämä oli sen vika. Ja mietin päivää kun voisin jättää tämän kaiken taakseni.

And now they are building a coffin your size. My size.

Yritäpä sovittaa kauhu ja rakkaus yhteen.

”Yhtäkkiä hänen mieleensä tuli pelottava mahdollisuus: ehkä joskus kävi niin, että kun asiat menevät pieleen, se ei ajan mittaan lakannutkaan vaan ne menivät entistä enemmän pieleen, kunnes kaikki oli perseellään.” It, Stephen King.Ehkä ? Anna kun minä kerron nyt raivostuttavalla totuudella, että se ei ole mikään yksi mahdollisuus, vaan täysi totuus. Kun astuu sille tielle, että kompuroi ja tarttuu syötteihin, jotka vievät sivupoluille, noista harha-askelista muodostuu uusi elämäntapa. Ensimmäinen polku johtaa toiselle, kolmannelle toista pienemmälle, kunnes tulee neljäs, melkein umpeenkasvanut polku ja lopulta olet siinä pimeikössä. Metsässä, jossa kuuset yrittävät kasvaa ja säiylä hengissä, alaoksat ovat hauraita ja rapistuvia ja vain korkeimmalle ylettävät latvat vihertävät. Maa on täynnä neulasia, joihin satutat jalkasi kun huomaat kadottaneesi kaikki polut pois tuosta ryteiköstä.

Kuulostaako tutulta ? Toivottavasti ei, sillä uskon sittenkin että ensimmäisiltä harhateiltä voi kääntyä takaisin, kääntää kulkunsa oikopolun kautta takaisin oikealle tielle. Silloin pitää olla mukanaan onnea (ja kompassi), mutta se voi onnistua. Mutta jos tätä ei tee, niin ennemmin tai myöhemmin on tuossa ryteikössä ja huomaa ajattelevansa että mikään ei ole enää minkään arvoista. Elämä on pelkkiä kauhun möhkäleitä edessä ja takana – ja ne hyökkäävät suoraan kohti !

Kauhu.

Miten lohduton ajattelumalli tämä onkaan. Joku voisi sanoa, että aina asiat paranevat ja valoa on tulossa. Itsekin olen tätä harjoittanut useammankin ihmisen kohdalla, joskus jopa kohtalaisin tuloksin (paitsi kun yritin käännyttää ystäväni poikakaveria olemaan pettämättä ja viidentoista minuutin päästä näin tämän suutelevan jotain vierasta blondia). Mutta jos osaa samaistua ihmisen ryteikkö-elämään, näkee ettei näistä sanoista ole apua. Mitä hittoa teet tiedolla, että tiedossa on maailman upein risteily edessä, kun olet merisairas jo tukevalla maan kamaralla ?

Jotenkin yritän siis sanoa, että kun ei näe valoa, siinä tilassa haluaa pysyä. Ei halua edes kuulla lohduttavia sanoja, sillä vaikka yrittäisikin, ei niistä saa kovin kummoista lohtua juuri sillä hetkellä. Ai että aika parantaa ?

Rakkaus.

Sitä vain haluaa takaisin, miettii mitä polkuja oikein kulki, mikä valinta siirsi minut pois niin tiukkalinjaiselta voittokulun tieltä. Sitä huomaa ajautuvansa muistoihin, elää niitä uudelleen, miettii mikä oli valheellista ja mikä totta. Mikä oikein ja mikä väärin. Voi kuinka haluaisikaan palata ajassa taaksepäin ! Se on kai se ensimmäinen ratkaisukeino, vaikka se on samaan aikaan se kaikista mielettömin – aikamatkailu ! Mutta turha sitä on haaveilla järjettömyyksistä, jossain vaiheessa kohtaa totuuden, tilanteen lopullisuuden. Se pimeys ympäröi sinut, et voi palata taaksepäin vaan ottaa suunnan eteenpäin. Kohti lämpimämpiä aikoja uusin keinoin !

Kauhu ja Rakkaus. Miten voi rakastaa jos pitää pelätä koko ajan ?