Uni

Yöni oli jälleen kerran levoton ja unia täynnä. Unia, joita en muista, unia joista tiedän vain niiden olleen olemassa ja yksi uni, jonka olen nähnyt toteutuvan pitkin päivää. Alavire oli masentunut, en halunnut olla siellä missä olin, koska se oli täyttä tuskaa. Näin vanhan tutun, jota en ollut nähnyt vuoteen, juttelin toisellekin. Ensin satoi vähän vettä, sitten kastuin rankkasateessa. Lopulta uni päättyi johonkin ikävään, pahaan, (murhaavaan?) yksityiskohtaan, johon säpsähdin hereille kun kelloni soi kahdeksantoista yli viisi tänä aamuna. Näin kuvat vielä hetken kirkkaana mielessäni ja sitten unohdin tuon loppuratkaisun.Lähdin tänään pyöräilemään kuuden jälkeen töihin tihkusateessa, kiroilin mielessäni, että satoi. Onneksi ei satanut enempää, joten päätin jättää sateenvarjon kotiini. Töissä oli hirveää, olin niin kovissa kivuissa että nappailin työpussistani löytyviä buranoita kaksituhatta parin tunnin sisään. Hikoilin ja tuskailin, asiakkaat eivät onneksi tuntuneet huomaavan mitään, kun mietin kuumeisesti pitikö painaa enteriä ja lopetusta kohdassa ö. Sitten näin tämän tutun jota en ollut nähnyt pitkään aikaan – lukuunottamatta aamuista untani. Lopulta pääsin kotiin ja ah, kuinka kiroilin sateenvarjon puuttumista nyt iltapäivällä, sillä ulkona satoi kaatamalla. Pyöräilin kotiin ilman sadesuojaa ja ah, kuinka ärsytti.

We’re meant for the flies.

Kotiin päästyäni hiuksistani tippui vettä pitkin kasvojani. Olin koko kotimatkan miettinyt kuinka uni on käynyt toteen, yritin muistella mikä se oli se kamala asia, mikä tuli kuin pelottavan kirjan loppuratkaisu, juuri ennen kuin heräsin aamulla. Ei kai kukaan kuollut ? Aloin järjettömästi huolehtia tutuistani, mietin missä he ovat ja kenelle voisi sattua jotain. Yhtäkkiä tällainen ei vaikuttanut hullujen hommalta, pelkältä huuhaalta, vaan täydeltä todelta. Joku kuolisi tänään, tai loukkaantuisi. Tai jotain aivan yhtä pahaa tapahtuisi.

Lopulta ajatus hellitti. Niin kauaksi aikaa, kunnes minä kuolin. Sisältä. Eräs nimeltämainitsematon ihana sukulaiseni sattui tulemaan kotiimme ja antoi sanaisen säilänsä heilua osuen suoraan minuun. Sanoisin päivän olleen rankka, mutta hetkessä se muuttui sietämättömäksi. Eikä tämä sanan suuri miekka osunut minuun vain kerran, vaan monesti. Samalla voimalla, millä aina ennenkin. Sillä voimalla, jonka hän tietää saavan minut suunniltaan. Joten jälleen kerran yritin näyttää olevani kova, etten välittäisi, mutta silti kyyneleet valuivat poskillani.

Sen jälkeen olenkin maannut huoneessani sängyllä miettien tuota kirottua unta. Se oli sen vika, kaikki tämä oli sen vika. Ja mietin päivää kun voisin jättää tämän kaiken taakseni.

And now they are building a coffin your size. My size.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s