Aikamääre

 Elämäänsä voi mitata monella eri tavalla. Aikojen, paikkojen ja onnellisuuden mukaan. Mutta kun istun jälleen kerran koneeni ääressä ja katson seinälle, voin laskea elämäni kulkua valokuvin. Jokaisen ihmisen elämässä otetaan ainakin tietty määrä kuvia, ne kaikista tärkeimmät ja hienoimmat, jotka kaikki sisältyvät melko usean elämään. Tietty määrä, joka vähenee tapahtuma tapahtuman jälkeen.
Syntymäkuvat. Ne, jotka otetaan sairaalassa ja heti sen jälkeen. Kun olet punainen, mönjän ja veren peitossa ja sitten suloisesti kapaloituna puhtaaseen pyyhkeeseen. Äidit ja isät sullovat miljoonia noita kuvia yksiin kansiin, ja katsovat niitä vuosi vuodelta harvemmin. Siellä ne silti ovat, turvassa. Samaan kategoriaan voi laittaa myös yksivuotiskuvan. Sellaisen söpön vauvakuvan, jota voi pitää seinällä. Taulun kokoisena – niin kuin meillä. Ystäväni ehkä muistavatkin kyseisen otoksen nauravasta ja pulskasta tytöstä.
Rippikuva. Nyt on lapsemme jo iso, tai niin luullaan ja kuvitellaan. Ruusu kädessä ja hymy huulilla – joskus irvistystä muistuttaen – katsotaan kameraa ja leikitään seesteistä. Kohta aikuista. Tällainenkin kuvatus löytyy olohuoneestamme, hyllystä.
Valmistujaiskuva. Nyt ollaan saavutettu jo jotain suurta, mistä voi todella olla ylpeä. Kaikki ovat näissä kuvissa kauniimmillaan ja komeimmillaan, ellei itsensä niin ainakin äidin mielestä. Tämäkin jo on. Rippikuvan alapuolella olevalla hyllyllä. Valkoinen lakki ja jälleen ruusu ja taas niin aikuista.
Kihlajaiskuva. Nyt elämä alkaa vakiintua. Mies on rinnalla, ehkä lapsia tulossa. Elämä suttaantuu ja tässä vaiheessa todella ollaan (tai ainakin pitäisi olla) aikuisia.
Hääkuva. Suuri päivä, se suurin naisen elämässä. Kaunis päivä, kauniit ihmiset, kauniit ruoat. Kaikki on kaunista ja lähes täydellistä.
Ja sitten vielä ne otokset, joissa ollaan kylmiä ja kovia, niin erilaisia kuin kaikki edeltävät. Niissäkin ollaan ehkä parhaat päällä, nekin ovat tietynlaisista juhlista otettu. Hautajaiskuvat. Ollaan arkussa ja kuolleempana ja vanhempana kuin ikinä tulemme olemaan. Sukulaiset itkevät ja puhuvat pelkkää hyvää – kyllähän te tiedätte mitä siellä tapahtuu. Ja nämä viimeiset kuvat ovat taas niitä, jotka laitetaan visusti turvaan, jonnekin missä ne säilyvät, jos niitä haluaa katsoa.
Vauvasta vaariin, elämän loppu ja alku. Ja tiedättkö mikä minua pelottaa eniten ? Minulla on enää kolme kuvaa jäljellä. Kolme kuvaa ja elämäni on siinä. Eletty. Loppuunkulutettu. Kaluttu viimeistä nurkkaa myöten. Kolme kuvaa kuulostaa niin lyhyeltä ajalta…
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s