Kamala Keskiviikko

Eräänä ja nimen omaan kyseisenä kamalana päivänä paikallislehtemme julisti, että väitetään suomalaisten olevan ärtyneimmillään keskiviikkona iltapäivällä. Jäin siinä sitten ajattelemaan, että miksi juuri tämä päivä olisi mahdottoman huono. Oli pikkulauantai, ihmiset ostivat alkoholia valmiina lähtemään pyörittämään pyllyä – tai katselemaan kyseistä toimintaa. Keskiviikko on vielä päivä, jolloin arjen aherrus kääntyy voiton puolelle ja viikonloppu on koko ajan lähempänä. Se on mielestäni lähinnä innostava ajatus. Ja kaiken lisäksi keskiviikkoisin ilmestyy Aku Ankka, teeveestä tulee Greyn anatomia sekä C.S.I.Toisaalta taas meillä oli töissä kokousinfo, johon osallistuin ensimmäisen kerran. Puolitoista tuntia katselin tuhruisia kalvoja, yritin näyttää vakuuttavalta ja samalla ymmärtää kumulatiivisia tuloksiamme. Kaiken summana istuin silmät pyöreinä tunnin, jonka jälkeen minun teki mieli kääriä käteeni tungettu mainosvihko kovaääniseksi, huutaa siihen ”TÖTTÖRÖÖ” ja lähteä kävelemään paikalta pois – mitä en tietysti uskaltanut tehdä. Päädyin siis arvailemaan parhaita myyntipäiviä ja esittämään turhantärkeitä mielipiteitäni, jotka sivuutettiin olankohautuksella ja syyttävillä katseilla (siinä vaiheessa kun menin paljastamaan, että kävimme lauantaina perheemme kanssa Prismassa, eli kilpailijayrityksessä). Myöhemmin töistä lähtiessäni kiroilin koko matkan ajaessani hitaasti valuen kesäpyörälläni kohti kotia kuralammikoista ajaen.

Entten tentten. Hankala kysymys, mutta minä totean kuitenkin keskiviikon keskitasoa paremmaksi päiväksi. Vihaan maanantaita paljon enemmän, joten keskiviikko päästettäköön pahasta.

Turtumus

Mikään harvoista harrastuksistani ei ole niin lähellä sydäntä kuin rahan tuhlaaminen. Shoppailu. Olin tänään menossa kaupoille, kun tajusin, että ei itse asiassa huvita. Olen nyt viikon lojunut sohvalla tai sängyssä tai koneella kaiken vapaan ajan töiden ulkopuolella. Pyöräilyvauhtini hidastui ja pää meni painuksiin, kun kuljin kohti keskustaa. Ei huvita, ei jaksa, väsyttää, en halua pyöräillä enää metriäkään. Puolimatkassa kurvasin markettiin, ostin postikortin ja -merkin, sujautin kortin laatikkoon ja lähdin takaisinpäin. Matkalla minun oli todettava viimein itselleni, että vaikka kuinka yritin estellä sitä, jokavuotinen masennukseni oli tullut takaisin.I want to be naked running through the streets

Niinkin yleinen kuin tämä alakuloisuus täällä pohjolan perukoilla on, ihmettelen, ettei siihen ole keksitty mitään parannuskeinoa. Haluaisin lääkkeet, jotka saisivat minut taas nauramaan aidosti. Lääkkeet, joissa en turru syvään harmauteen niin, että ei tunnu pahalta eikä hyvältä. Haluan nähdä syksyn värit kaikessa loistossaan ja nauttia niistä. Tuntea kirpeä tuuli kasvoilla ja katsoa viimeisiä auringon säteet taivaalla ilman katkeruutta. Eräs juttelutoverini oli syönyt masennuslääkkeitä ja kertoi uponneensa pumpuliin. Mikään ei tosiaan tuntunut miltään, niin kornilta kuin se kuulostaakin. Toisaalta hän kaipasi sitä, että pystyi iloitsemaan asioista, mutta ei hän halunnut jatkuvaa pahaa oloansakaan takaisin.

Emmekä me halua kohdata ongelmaamme. Ei. Suomalainen asenteeseen kuuluu lähinnä ongelmien poisjuonti. Harmi vain, ettei se auta ketään, jos kittaa pullollisen Jack Danielsia kurkusta alas. Voi ehkä kuvitella hetken olevansa iloinen, mutta seuraavien tuntien ja päivien kuluessa ymmärtää, että se oli vain nopea ja haihtuva illuusio.

Miksemme siis voisi katsoa tätä asiaa silmiin. Olla masentunut jos masentaa ja se siitä ? Toisaalta, en kannusta ketään tähän ajatusmalliin. Jos ei tunnista itseään itkuiseksi mörökölliksi, pakkohan siihen on saada kunnon resepti. Annankin siis tehtävän lääketehtaille – keksikää lääke, joka saa oikeasti naurattamaan.

I want to be weightless flying through the air

Ehkä tähän oloon turtuu. Ehkä huomaan joku aamu, että olen tottunut tilaani, enkä edes kaipaa kesäpirteätä minääni. Ehkä sitten taas yllätyn iloisesti, kun lumi sataa maahan ja tulee valkoista. Sitten kun tulee joulu, silloin olen seuraavaksi onnellinen.