Typerä vanhus

Mummo pyöräili muutama päivä sitten omissa mietteissään vierelläni. Äkkiä hän päätti kääntyä ja lähteä tien toiselle puolelle, huolimatta siitä, että oli ruuhka-aika ja autoja sinkoili puolin ja toisin. Kuului tööttäyksiä ja jarrutusten ääntä, ja minä vain suljin silmäni hetkeksi. Kun avasin ne taas, pyöräili mummo eteen päin jälleen omissa oloissaan. Mietin, että onpa siinä hölmö mummeli, saa kyllä kiittää Luojaansa… tai onneaan että on vielä elossa.
Niin. Vaihdoin kesken lauseen sanaa, sillä en oikein tietänyt, kummin minun kuuluisi ajatella. Jos joku aivan tavallinen ihminen sanoo uskovansa Jumalaan, niin johtuuko se tosiaan omasta uskosta vai siitä, että meidät on kasvatettu siihen ? Minunkin suustani on monesti kuultu, että kyllä tuolla ylhäällä meitä joku katselee ja varjeleekin satunnaisesti, mutta puhuuko suullani minä itse vai se pikkulapsesta asti seurakunnan kerhoissa kasvanut tapakristitty?
Itse asiassa se on minusta väärin, että meidät pakkoistutetaan tähän uskoon vauvasta asti. Jokaisella olisi minun mielestäni oikeus valita, haluaako uskoa ukko Jumalaan vai ei. Muutos tähän tosin ei olisi varmaan kirkon puolesta mahdollista, sillä mitkä verorahat se menettäisikään, jos kirkkoon liityttäisiinkin vasta rippikouluiässä
(Olenko joskus sanonut, että raha pyörittää maailmaa ?)
Mainokset

Päähänpälkähdys

Meissä jokaisessa asuu pieni natsi. Mietitäänpä miksi.
Suomi kuuluu suomalaisille, hyvin moni ihminen on jo tätä mieltä. Omalla paikkakunnallani voin sanoa että enemmistö on tätä mieltä. Tuttuni ovat vetäneet nyrkkiraudat käteensä ja lähteneet viettämään viikonloppua vetäen naapurikansan edustajia lättyyn niin, että nenät lentelevät poskille. Rakennuksia sytytetään tuleen vain sen takia, että niiden omistaja ei ole saman maan miehiä. Lehdetkin ovat täynnä ihmisten vihaisia viestejä siitä, että itänaapuri voisi painua vähän kauemmas meistä, että heillä ei ole tänne mitään asiaa. Lähiaikoina kuumin puheenaihe on ollut noiden toisten muuttaminen meidän maille, se pitäisi monen mielestä kieltää lailla.
Hiphurraa, ja joku vielä luuli, että tällaisesta menneen ajan ajattelumallista olisi opittu jo pois. Olimme väärässä, erääntasoinen natsismi elää ja voi hyvin, sillä tällaista suunnatonta vihaa toista kansakuntaa kohtaan ei mielestäni voi verrata mihinkään muuhun kohta kuin noihin jättiuunissa paistettujen juutalaisten aikoihin.

Tuleva ammattini

Joskus toivon, että joku voisi luokitella minussa sen piirteen, mikä saa lähes tuntemattomienkin ihmisten itkumuurit läjähtämään kasaan. Olen vuosien varrella joutunut mitä kummallisempiin tilanteisiin, joissa ihmiset ovat äkkiä hakeneet minusta turvaa. Apua, jota minä en useimmin ole edes voinut antaa. Annanpa esimerkkejä.
Eräänä kesäiltana jo kauan sitten olin viettämässä aikaani ystävien kanssa kaupunkimme keskustassa. Olin jutellut vain hetken ystäväni entisen poikaystävän kanssa, kun tämä aloitti valituksen. Hän oli pettänyt ystävääni, mutta halusi tämän nyt takaisin, joten mitä hänen kuuluu tehdä ? Minä katsoin häntä hölmistyneenä ja yritin keksiä sopivan keinon tasapainoilla toisen suunnattoman surun ja tyttökaverini luottamuksen välillä.
Jos olen tavannut Internetissä ketään, niin heilläkin menee ehkä muutaman lauseen verran, ennen kuin minulle voi alkaa tilittää täysin käsittämättömiä ongelmia. Edellisen kerran en tiennyt tilanteesta mitään, kun tuttu alkoi latoa taistelukommentteja vaatien vastausta minulta. Mitä siinä sitten pitäisi vastata hänelle, kun en tiedä onko tämä auto ollut hänen vai hänen isänsä, rikki se nyt on, luottamus mennyt, mitä tehdä ? Yleensä olen hivuttautunut nopealla tekosyyllä pois keskustelusta. Mikä  minä olisin heitä auttamaan?
Kassalla työskennellessäni olen taas ollut ilmeisesti liiankin tuttavallinen ihmisten kanssa, kysellyt vointeja ja heittänyt kommentteja milloin mistäkin. Kolme hetkeä, jotka nyt muistuvat mieleeni on vanha rouva, joka paljasti käyvänsä kemoterapiassa ja olevansa kuoleman kielissä. Vanhempi mies, joka osti kukkia sairaalassa olevalle vaimolleen, joka myös oli vakavasti sairas – vai oliko hän jopa koomassa ? Kuitenkin, muistan ensimmäisen tällaisen tapauksen kaikista parhaiten. Eräs vanha mies tuli kassalleni ja jutusteli niitä näitä, kunnes täräytti pommin: ”Rakas koirani kuoli eilen.” Yritin lohduttaa ja esittää pahoitteluni, mutta yliystävällinen myötätuntoinen lausahdukseni: ”En voi edes kuvitella miltä teistä tuntuu, hän on varmasti ollut teille hyvä ystävä” aiheutti itkukohtauksen. Vanha, arvokas mies tihrustaa itkua kassalla, samalla työntäen naamani eteen rahojaan ja minä nieleskelen sanoja takaisinpäin. Koko jono katsahti minua ja miestä, joku katsoi omaa kelloaan. Mietin kuumeisesti, miten hoidan tilanteen ammattitaidolla, sillä muilla asiakkailla oli nähtävästi kiire, kun taas yksi itkee vuolaasti käsiensä suojissa.
Aika ajoin minusta ilmeisesti vain huokuu jotain ymmärtäväisyyttä, joka kertoo muille minun olevan valmis kuuntelemaan ja lohduttamaan. Ymmärrän kyllä, että joskus on helpompi kertoa asioitaan tuntemattomalle ihmiselle, mutta mitä he hakevat minulta kertoessaan kesken tuikitavallisen keskustelun, että isänsä on kuollut viime yönä ? Voin kertoa, että se pysäyttää tilanteen melko hyvin, minä jään tuijottamaan hetkeksi kaukaisuuteen yrittäen keksiä sanoja… Vaikka päässäni liikkuu vain epätoivo – taas olen samassa tilanteessa. Tai ehkä nämä ovat vain merkkejä siitä, että minun olisi käytettävä tätä lahjaa hyväkseni ja perustettava psykiatrin vastaanotto. Tekisiköhän sillä hyvin rahaa ?
Olkaa hyvä ja osallistukaa Niinan mielenhelpotushoitolaan.

Taas

Ihmiselle, joka on suhteellisen usein kipeänä, on minusta väärin asentaa luonne, joka vihaa sitä aikaa niin suunnattomasti. Kun pitää vain istua sisällä ja katsella koko päivän televisiota, ja tietää ettei saisi nousta ollenkaan sieltä peittojen alta. Niistäessä nenän on lopputilanne sama kuin alussa, nenä on jälleen täynnä sitä vihattavaa limaa. Yöllä pitää haukkoa henkeä suun kautta ja kurkku tulee siitä niin kipeäksi, ettei sitten saa moneen tuntiin unta. Raivostuttavinta on tietää, että on taistelun alussa, kohta pukkaa yskää ja sen mukana tulee paha olo.
Masentavaa, tätä jatkuu vielä monta päivää. Tiedän sen, joten lähettäkää minulle parantavia ajatuksia, ennen kuin nämä neljä seinää kaatuvat päälleni.

Jos olisin suuri päättäjä

Kävin perjantaina teatterissa, koska olin saanut lahjaksi yhden lipun. Töiden jälkeen alkoi kamala touhotus ja valmistautuminen, sillä en tiennyt yhtään, mitä minulta siellä odotettiin. Saisinko mennä hupparissa ja farkuissa, vai pitäisikö laittaa jotain hienompaa? Saanko mennä sinne riehumaan? No, tottakai tiesin tällaiset itsestään selvyydet, mutta kun mietin ajassa taakse päin, edellinen teatterikäyntini oli ehkä kymmenen vuotta sitten koulun kanssa. En siis todellakaan voi sanoa harrastavani teatterikäyntejä.
 
Kuljin läpykkäni kanssa salissa laskien rivejä. Olin rivilläni ensimmäinen, joka oli saapunut. Tietysti omalla tavallaan jännitti katsoa, millaisia ihmisiä viereeni istui. Hienous loppui siihen, kun viereeni läsähti keski-ikäinen nainen päivitellen, että hupskeikkaa, hän olikin vienyt miehensä paikan mutta ei se mitään. Siinä samassa jouduin pilveen, nimittäin hajuvesipilveen. Kiristelin kurkkua ja niistin nenän, sillä astmaatikkona olen tavallista herkempi tällaisille ärsykkeille. Teki mieleni kysyä naiselta, oliko pakko tuhlata koko hajustepullo juuri tätä iltaa varten. Jäin hiljaa kakomaan paikalleni.
 
Puoliajan jälkeen istuskelin taas paikallani, ja sama pariskunta istuutui viereeni. Tällä kertaa he päättivät käydä oikeille paikoilleen, näin ainakin siinä jutustelivat. Huokaisin helpotuksesta, kun viereeni istui vuorostaan tämä keski-ikäinen mies. Meni vain sekunti, kun ymmärsin ettei tilanne ei ollut oikeastaan yhtään parempi. Herrasmies oli löyhkän perusteella kostuttanut itsensä koko Mennen-putelinsa sisällöllä. Köhin pari kertaa ja kiitin luojaa siitä, että olin ottanut astma-piippuni mukaan.

Minun mielestäni olisi vähintäänkin kohtuullista ajatella vieressä istuvia ihmisiä, ja laittaa hajuvettä vain hitusen. Joka toisella ihmisellä on tänä päivänä jos jonkinmoista allergiaa ja astmaa, joten voisi sen verran kunnioittaa toisten terveyttä. Pahimmassa tapauksessa voi koko teatterikerta muuttua katastrofiksi kohtausten myötä. Saman tien itse asiassa voitaisiin säätää siis laki, ettei hajusteita saa laittaa (ainakaan liikaa), jos on menossa elokuviin, teatteriin, konferenssiin tai mihinkään muuhun tapahtumaan, jossa ei ole pakollista löyhkätä kilometrin säteellä.

Tosiaan, onneksi sain oman astmani pidettyä kurissa ja pystyin nauttimaan esityksestä. Pienen alkujännityksen häivyttyä rentouduin ja vietin hienot pari tuntia katsellen taitavia näyttelijöitä.

Outo teko

Joskus katsoessani tilastoja kävijäluvuista, mietin että ketä oikeastaan nämä jaaritteluni kiinnostavat. Miksi joku änkeytyy tälle sivulle lukemaan juuri minun yhteenvetojani hullusta maailmasta. Sen jälkeen sivuutan koko asian päässäni ja olen vain iloinen, että yksitoista ihmistä kävi tänäänkin kyttäämässä raapustuksiani. Noususuhdanne sen kuin jatkuu (tosin nollan jälkeen mikä tahansa on kehitystä, joten eipä anneta nyt näiden positiivisten kehityskaarien nousta päähän).
Tänään olen sitä mieltä, että pelkkä yksinkertainen ystävällisyys on ilmeisesti todella vähissä tästä maailmasta. Jos itse kukin miettii, niin eikö vain löydä itsensa ystävällisten tekojen jälkeen miettimässä, mitä tämä henkilö ajaa oikein takaa. Jos poikaystävä tuo tytölleen kukkia kotimatkalta, eikö mielessä välähdäkin mielikuva tuosta ihanan suloisesta miehestä panemassa jotain toista naista – ja nyt kukat ovatkin hiljainen tunnustus ja anteeksipyyntö. Jos joku tuntematon nostaa pudonneen laukkusi maasta, minä ainakin ensimmäisenä ajattelen, että nyt sieltä hävisi rahapussi tai kännykkä.
Miksi moinen epäileväisyys? Eikö ystävälliset eleet ole sallittuja enää näissä petoksen kulisseissa? Julmista huijauksista uutisoidaan kaikkialla. Naiset veivät vanhan miehen rahat, vaikka uskottelivat tälle tekevänsä vain ruokaostoksia. Jos mies avaa minulle oven, kun lähden kävelemään pimeitä katuja töistä kotiin, tuntuu kuin tämä seuraisi jossain näkymättömissä kannoilla, valmiina raiskaamaan. Kun siinä sitten juoksee hiki otsalla pakoon olematonta uhkaa, tulee ajatelleeksi, että mitä jos…Ystävällisyys onkin vain ystävällisyyttä.