Tuleva ammattini

Joskus toivon, että joku voisi luokitella minussa sen piirteen, mikä saa lähes tuntemattomienkin ihmisten itkumuurit läjähtämään kasaan. Olen vuosien varrella joutunut mitä kummallisempiin tilanteisiin, joissa ihmiset ovat äkkiä hakeneet minusta turvaa. Apua, jota minä en useimmin ole edes voinut antaa. Annanpa esimerkkejä.
Eräänä kesäiltana jo kauan sitten olin viettämässä aikaani ystävien kanssa kaupunkimme keskustassa. Olin jutellut vain hetken ystäväni entisen poikaystävän kanssa, kun tämä aloitti valituksen. Hän oli pettänyt ystävääni, mutta halusi tämän nyt takaisin, joten mitä hänen kuuluu tehdä ? Minä katsoin häntä hölmistyneenä ja yritin keksiä sopivan keinon tasapainoilla toisen suunnattoman surun ja tyttökaverini luottamuksen välillä.
Jos olen tavannut Internetissä ketään, niin heilläkin menee ehkä muutaman lauseen verran, ennen kuin minulle voi alkaa tilittää täysin käsittämättömiä ongelmia. Edellisen kerran en tiennyt tilanteesta mitään, kun tuttu alkoi latoa taistelukommentteja vaatien vastausta minulta. Mitä siinä sitten pitäisi vastata hänelle, kun en tiedä onko tämä auto ollut hänen vai hänen isänsä, rikki se nyt on, luottamus mennyt, mitä tehdä ? Yleensä olen hivuttautunut nopealla tekosyyllä pois keskustelusta. Mikä  minä olisin heitä auttamaan?
Kassalla työskennellessäni olen taas ollut ilmeisesti liiankin tuttavallinen ihmisten kanssa, kysellyt vointeja ja heittänyt kommentteja milloin mistäkin. Kolme hetkeä, jotka nyt muistuvat mieleeni on vanha rouva, joka paljasti käyvänsä kemoterapiassa ja olevansa kuoleman kielissä. Vanhempi mies, joka osti kukkia sairaalassa olevalle vaimolleen, joka myös oli vakavasti sairas – vai oliko hän jopa koomassa ? Kuitenkin, muistan ensimmäisen tällaisen tapauksen kaikista parhaiten. Eräs vanha mies tuli kassalleni ja jutusteli niitä näitä, kunnes täräytti pommin: ”Rakas koirani kuoli eilen.” Yritin lohduttaa ja esittää pahoitteluni, mutta yliystävällinen myötätuntoinen lausahdukseni: ”En voi edes kuvitella miltä teistä tuntuu, hän on varmasti ollut teille hyvä ystävä” aiheutti itkukohtauksen. Vanha, arvokas mies tihrustaa itkua kassalla, samalla työntäen naamani eteen rahojaan ja minä nieleskelen sanoja takaisinpäin. Koko jono katsahti minua ja miestä, joku katsoi omaa kelloaan. Mietin kuumeisesti, miten hoidan tilanteen ammattitaidolla, sillä muilla asiakkailla oli nähtävästi kiire, kun taas yksi itkee vuolaasti käsiensä suojissa.
Aika ajoin minusta ilmeisesti vain huokuu jotain ymmärtäväisyyttä, joka kertoo muille minun olevan valmis kuuntelemaan ja lohduttamaan. Ymmärrän kyllä, että joskus on helpompi kertoa asioitaan tuntemattomalle ihmiselle, mutta mitä he hakevat minulta kertoessaan kesken tuikitavallisen keskustelun, että isänsä on kuollut viime yönä ? Voin kertoa, että se pysäyttää tilanteen melko hyvin, minä jään tuijottamaan hetkeksi kaukaisuuteen yrittäen keksiä sanoja… Vaikka päässäni liikkuu vain epätoivo – taas olen samassa tilanteessa. Tai ehkä nämä ovat vain merkkejä siitä, että minun olisi käytettävä tätä lahjaa hyväkseni ja perustettava psykiatrin vastaanotto. Tekisiköhän sillä hyvin rahaa ?
Olkaa hyvä ja osallistukaa Niinan mielenhelpotushoitolaan.
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s