Lääke

Onko sinullakin paineita töissä ja vapaa-ajalla ? Murheet kasaantuvat ja tunnet suurta tarvetta erakoitua lähimmälle vuorelle? Haluaisitko olla kaikkien kaveri, mutta jotenkin päädyt hölmöilemään, sanomaan vääriä sanoja väärään aikaan? Ei hätää, sillä nyt markkinoilla on uusi ja tehokas TEHO-KAVERIX -luonnonuutevalmiste, jonka avulla pääset harmeistasi. Nautitaan vain kymmenen kertaa päivässä suuren alkoholiannostuksen kanssa, ja huomaat sosiaalisuutesi kohonneen uusiin sfääreihin!
Joskus mietin, että olen ainut kaltaistani. Ainut, joka työpäivän jälkeen ruotii yksin mielessään, mitä tänään tuli sanottua. Iltaisin saatan miettiä monen vuoden takaisia asioita, ja miettiä mikä meni vikaan.
TEHO-KAVERIX saa sinut tuntemaan itsesi yhtä hyväksi, kuin kaikki muutkin ovat. Huomaat pian saavasi uusia ystäviä ja maineesi hauskana heppuna kiirii kohta jo kauas edellesi.
Haluaisin miellyttää kaikkia niin, että jokainen pitäisi minusta. Kaikkien kaveri niin sanotusti. Kun taas saan itseni jumitettua keskelle sotkuja, menetän yöuneni ja vaivaan asialla päätäni koko ajan murehtien. Luontoni ei kestä sitä, että joku ei pidä minusta. Se on minulle jotain suurta myrkkyä, sillä olen aina saanut taistella ystävistäni, jotta saisin heidät pidettyä sellaisina – minun kavereinani. Olen taistellut hampaat irvessä, naurattanut ja ollut hassu, tukenut jos on ollut sille tarvetta, kuunnellut ja neuvonut. Joskus olen (tietenkin) epäonnistunut, saanut lukea joidenkin toisilleen vahingossa jälkeensä jättämiä lappuja, joissa lukee: ”Niina on omituinen, joskus toivon, ettei se olisi koko ajan kannoillamme”.
Jotenkuten olen selviytynyt. Enkä sano, että minä tosiaan olisin jotenkin väkipakolla ihmisten seurassa. Tällä hetkellä minun elämässäni ei taida ollakaan muita kuin sellaisia, joista välitän, ja joiden seurassa minulla on hauskaa. Ei ongelmia näkyvissä. Mutta silti joskus, jos olen päivällä töksäyttänyt jotain tilanteeseen sopimatonta, huomaan soimaavani itseäni sen takia kauan.
Ei taida tätä tyttöä auttaa TEHO-KAVERIX.

Muistokirjoitus

Ihmisiä tulee ja menee toisten elämissä koko ajan, sehän on täysi itsestäänselvyys. On pikasuhteita, rakkauksia, kaukosuhteita, ystäviä kotipaikkakunnalta ja toisista maista, opettajia, joiden kanssa jutellaan käytävillä, koulutovereita, työkavereita, kirjeystäviä, sukulaisia. Toiset muuttavat ulkomaille, toisten kanssa riitaannutaan, toiset vaihtavat maisemaa, toiset kuolevat ja toisten kanssa, niin noh, ei nyt vaan sattunut käymään niin hyvin kuin olisi voinut.
Joitakin ihmisiä jää silti kaipaamaan enemmän kuin toisia. Tämä on minun muistokirjoitukseni eräälle heistä, ja aion nyt puhua mysteerisesti vain Hänestä. Joku saattaa miettiä, miksi vaivaannun miettimään koko asiaa, sehän on vain elämää. Minä vain jostain syystä aika ajoin jään miettimään Häntä haikeana.
Hän oli hauska. Hän oli hyvää seuraa niin kuin kukaan ei ole koskaan aiemmin minulle ollut. En voinut käsittää, miten joku pystyi ymmärtämään minua niin hyvin kuin Hän pystyi. Oli pitkiä aikoja, kun emme jutelleet, mutta kun taas niin teimme, oli kuin mitään aikaa ei olisi kulunut. Saatoin luottaa siihen, että meillä on aina hauskaa, ei tarvitse kysellä, mitä mieltä Hän on säätilasta tänään.
Mutta minä menetin Hänet, ja se saa minut surulliseksi. Meillä olisi voinut olla vielä pitkä taival edessäpäin, mutta Hän on poissa, kadonnut, hävinnyt, poistettu, siivottu alta pois, lakaistu maton alle, eikä Häntä enää ole olemassa. Jäljelle jäi vain kaipuu sitä kohtaan, mitä oli ollut. Menetin Hänet jo kauan sitten, mutta se ei tarkoita sitä, että olisin päässyt sen yli.
Every time the rain comes down
Close my eyes and listen
I can hear the lonesome sound
Of the sky, as it cries
– Enya

Tällaista tänään

Vaakkumista ja hurjaa häsellystä yläpuolella. Harakka lenteli kaarrellen ja kiemurrellen eteenpäin, välillä syöksähtäen alaspäin ja sitten taas jyrkästi sivulle kurvaten. Kymmenen varpusta hyökkäili sen kimppuun joka puolelta. Vuorotellen ne nokkivat kovaa kokelasta, vuorotellen yrittivät satuttaa sitä ja ehkä tiputtaa maahan. Harakka päästi kurjaa valittavaa ääntä. Varpuset vain jatkoivat parveilua sen kimpussa.
Omituista, ajattelin, kun pyöräilin eteenpäin. Äkkiä mieleeni tulvi mielikuvia eräästä Alfred Hitchcockin elokuvasta. Katsahdin kauhuissani hulluksi tulleita lintuja, ja voin kertoa, etten pitkään aikaan ollut pyöräillyt sitä jyrkkää ylämäkeä yhtä kovaa ylös.

Vankila

Pyöräilin tässä yksi päivä töihin. Aurinko paistoi ja juuri sopivan lämmin tuulenvire kävi kasvoilleni, oli melkein kuin kesän ensimmäinen päivä, puut olivat jo vihreitä ja linnut lauloivat. Haaveiluni särki järkyttävä ääni, kuin varashälytin. Paikantaessa äänen lähdettä, näin kuinka joku muukin oli ilmeisesti halunnut nauttia kauniista päivästä. Vanha mummo juoksi pihan poikki kädet sivuilla viuhtoen, kuin maratonin alkumetreillä. Hän katsahti taivaalle ja jatkoi määrätietoisena matkaansa. Samalla kuitenkin koko ajan takana soi pillit – mummo oli päässyt ilmeisesti karkuteille hoitokodista.
En kiistä sitä, etteikö tuollaiset laitteet olisi tarpeellisia. Siinäkin vilkkaasti liikennöity tie vieressä, ja hiukan jo hurahtaneet mummot ja papathan kykenevät vaikka mihin temppuihin ja suunnitelmiin, joku voisi vaikka saada päähänsä olevansa jäätelö kuumalla kelillä ja haluavansa äkkiä Prisman pakastimeen jäähtymään. Silti näky oli surullinen, mieleeni iski väistämättä kuvaelma vankilan elämästä.
Jos voisin tehdä yhden naisen kapinalla muutosta johonkin, haluaisin palkata tuollaisiin hoitokoteihin lisää hoitajia. Liian monta kertaa olen kuullut äidiltänikin, kuinka hän saattaa olla yksin vastuussa miltei kahdestakymmenestä vanhuksesta kerrallaan. Siinä ei todellakaan vietellä rauhallisia hetkiä teen parissa mummon kanssa, hyvä jos ehditään sanoa huomenta ja hyvää päivää, kun jo pitää siirtyä seuraavaan pisteeseen. Jos itse nimittäin joudun vanhempana johonkin laitokseen, mikään ei ole yhtä rauhoittava mielikuva, kuin joku ammattinsa osaava hoitaja, joka olisi vain minua ja paria muuta mummoa varten. Voisi istuskella teen ääressä ja kertoa rikkaasta elämästä, kovista kokemuksista ja nuoruuden palavasta rakkaudesta. Yöllä jos koskisi äkkiä rintaan, tietäisi, että tuttu hoitaja olisi vain muutaman metrin päässä apua antamassa. Totuutta on kuitenkin karvas niellä, vuodepotilaatkin makaavat yksin huoneissaan kaiket päivät, odottaen sukulaisia, katsellen salattuja elämiä ja lopulta nukkuvat lääkkeiden voimin kaksitoista tuntia.
Muutama hoitaja lisää, muutaman elämän täydellinen muutos. Ehkä tuo aurinkoisen päivän karkurikin olisi päässyt mukavan hoitotädin käsipuolessa pihalle sopuisissa merkeissä nauttimaan lämpimästä päivästä, eikä olisi tarvinnut lähteä pakoon kuin rikollinen laitoksesta.

Yök

Heti herätessä ahdistaa ja tuntuu yksinäiseltä. Omituista ja ikävää. Näin taas unta.
Vihaan niitä aamuja, kun pitää herätä henkisesti huonoon oloon. Tänäkin aamuna mietin, miksi ihmeessä näin eräästä ihmisestä unta, en ole ajatellut häntä hereillä ollessani ainakaan puoleen vuoteen. Yhtäkkiä hän palasi kummittelemaan minulle mitä ikävimmässä muodossa. Kiitos, mutta en tarvitse muistutuksia omista huonoista valinnoistani.
Tähän aikaan illasta minua alkaa jo väsyttää. Tekisi mieli sanoa, etten uskalla mennä nukkumaan, etten näe taas niitä ikäviä unia, mutta pakkohan se on. Se on onnen kauppaa, millaiseen tunteeseen sitä herää huomenna.

Sääli ja häpeä

Päivää. Otettaisiinko se kortti myös ? Kiitoksia. Tuosta noin. Mites herran kissat jaksavat tänään ? Vai niin, hahhah. Selvä selvä. Kuusikymmentäkaksi ja kahdeksankymmentä, kiitos. Olkaa hyvä.
 
Siis anteeksi. Ilmeisesti minun tulisi hävetä ja näyttää lyödyltä, kun teen työtäni. Siinä on ilmeisesti jotain niin paljon pielessä, että minun pitäisi ottaa asiakkaita vastaan punastellen ja anteeksipyydellen, voi voi, että olenkin joutunut tähän. Niinkö ? Saanko sanoa, että mielessäni kuohui erittäin pahasti, kun eräs päivä pari poikaa käveli kassani kautta ja alkoivat pakatessaan puhua ”muka huolimattomasti vähän liian kovaa”, että kolme vuotta lukiota ihan turhaan plää plää plää ja sitten tulevaisuus onkin Euromarketin kassalla. Samassa mieleeni muistui toinen hermoja raapinut keskustelupalstan jutustelu, jossa kysyttiin minkä ammatin harjoittajia säälii salaa. Vastauksena oli miltei joka kerran siivooja ja kassaneiti.
 
Ei minua tarvitse sääliä, samaa mieltä ovat varmaan myös muut työkaverini. Myötähäpeän tunteet voi minun mielestäni jättää täysin vaikka erakoituneiden työttömien, juoppojen ja narkkarien kohdalle, heidän kohdalleen, jotka ovat vapaaehtoisesti hukanneet elämänsä. Mutta älkää hyvät ihmiset tulko minulle sanomaan, että minä menetän liikaa elämästäni tehden työtä, josta pidän. Työkaverinikin ovat mukavia, asiakkaatkin melko usein ja saan kyllä enemmän kuin neljä euroa tunnilta työstäni. Miksi minusta siis tuntuu, että aina kun esimerkiksi vanha koulukaveri (joka voi olla yliopistossa tai muualla opiskelemassa tai sitten jotenkin muka paremmassa työssä) joudun selittelemään armoa anellen, miksi istun siinä missä istun ?
 
Lopettakaa sääliminen. Minä säälin teitä, sillä ette ymmärrä, että jokaiseen työhön tarvitaan tekijä. En minäkään sääli niitä siivoojia, vaikka en itse sellaista työtä suostuisikaan tekemään. Itse asiassa kunnioitan heitä, että he jaksavat sitä vuodesta toiseen – paskaisia lattioita ja roskisten tyhjennyksiä.