Omituinen kauppias

Minä antaisin mitä tahansa ollakseni rikas ja kuuluisa. Minä antaisin mitä tahansa, jos voittaisin ensi lauantaina lotossa. Minä antaisin mitä tahansa, jos vain voisin turvata oman onnellisuuteni koko loppuelämäkseni. Minä antaisin mitä tahansa, jos löytäisin oman paikkani elämässä. Mitä vielä? Minä antaisin mitä tahansa jos…
Niin, mitä jos tulisi mahdollisuus antaa mitä vain, jotta saisit juuri sen asian tai esineen, mitä olet aina toivonut. Empaattisuus uudesta Ferrarista, tuntoaisti loistokartanosta Saimaan rannalla. Entä mitä sinä tarjoaisit yksityisestä Välimeren saaresta?
Olisi hyvin pelottavaa, jos ilmestyisi kauppias, joka pystyisi antamaan nuo asiat, kauppias, joka antaisi kaiken hyvin edullisesti: Anna vain pois osa inhimillisyyttäsi. Ja minkä takia se on niin pelottava mielikuva? Koska luulen, että kauppa kävisi – vilkkaasti. Kohta puolet kaupunkilaisista olisi unohtanut ystävällisyyden taidon ja toinen puolet anteeksiannon, ja kaikki olisivat valmiita taistelemaan omasta kannastaan ties mihin asti.
Vaikka kuolemaan asti.

Kohta loma.

Löysin tänään kävelyni. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta se on totta. Olen viime kuukaudet vain odottanut lomaa, laahustanut eteenpäin ja stressaantunut maailman pieimmistäkin asioista. Läheiset ihmiset ovat ehkä jo hermostuneet jatkuvaan valitukseeni ja hermoiluuni. Töissäkin tauolle mentäessä minä olen siirtänyt vaivalloisesti jalkaa toisen eteen, raskaasti, hitaasti.
Mutta tänään, kun kävelin töihin, tunsin piristyväni. Aurinko paistoi, oli sopivan lämmin ja valoisaa. Astuin varovasti yhden reippaan askeleen, sitten toisen, jonka jälkeen kävelin taas kuin ennen. Reippaasti ja keinuen (jos nyt näin sitä voi kuvailla, en ole itse täysin objektiivinen kommentoimaan liikkumistani).
Mikä tärkeintä, tunsin itseni iloiseksi pitkästä aikaa.

Pieni ilo

Ihmiset voi jakaa kahteen ryhmään: niihin, jotka löytävät jotain, kun käyvät kirpputoreilla ja niihin jotka eivät. Olen aina ennen lukenut itseni jälkimmäiseen joukkoon, ennen kuin astuin tänään kaupungin keskustassa olevalle kirpputorille. Löysin peräti kaksi tuoetetta.
Takaisin ulos astuessani tunsin omituista tyytyväisyyttä.

Ihmettelyä

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa. Minua. Joka päivä huomaan uusia asioita, joita ihmettelen. Löytyy uusia kysymyksiä, joihin ei ole oikeaa vastausta, absurdeja toimintamalleja, joita toiset eivät voi ymmärtää.
o Mikä taika piilee kirjastokirjoissa ? Niissä on tietty lumo, joskus itse kirjakin tuntuu paljon paremmalta, kun se on lainattu eikä ikioma. Ehkä se löytyy siitä vanhasta hajusta, joka löyhähtää aina sivuja kääntäessä. Tai kenties se löytyy niistä pienistä vitseistä, kun joku on korjannut kirjailijan väärin kirjoittaman Axel Rosen nimen ja varmaan hetken mietittyään yliviivannut adjektiivin kakkiainen ja kirjoittanut sen yläpuolelle ”hieno mies”. Eikö se piilekin siinä hetkessä, kun kuvittelee mielessään tuota nuorta poikaa, joka fanittaa kyseistä herraa ja kirjoittaa tuohtuneena nuo sanat ylös. Se hetki, kun voi miettiä niitä muita ihmisiä, jotka ovat koskeneet samaan kirjaan, samoihin sivuihin ja nauttinut tarinasta ehkä yhtä paljon kuin minä nyt? Jonkinlainen pieni yhteisöllisyyden tunne.
o Ihmisillä on tietty kaksinaamaisuuden piirre – joka ikisessä meissä on se. Kuinka me kiroilemme noita muita autoja, kun ne kaasuttavat oikealta ohi, mutta heti kun oma pinnamme kiristyy edellä ajavan auton takia, me kiihdytämme auton täyteen vauhtiin ja ohitamme, oikealta tietysti. Samoin minä vihaan invalidi-parkkipaikkoja täyttäviä ihmisiä. En itse asiassa myönnä itselleni, että joskus jollain saattaa tosiaan olla oikeus käyttää noita paikkoja, vaan heitän poikkeuksetta halveksivia katseita tuota autoa kohtaan, ja joinain päivinä niitä ihmisiä kohtaan, jotka nousevat siitä autosta. Mutta enkö vain ole huomannut itsekin joskus astuvani ulos autosta, joka on pysäköity tuolle syntiselle ruudulle? (Tosin ei minun toimestani, eihän minulla ole edes ajokorttia. Mutta ei se sano sitä, etten olisi voinut vastustella siihen parkkeeraamista kovemmin.)
o Naiset ja suklaa. Tarvitseeko tätä enempää selittää? En ymmärrä mistä tuo pakonomainen, jatkuva kaipuu tuota ruskeaa mömmöä kohtaan kumpuaa meissä.
o Kesällä moni lähtee lomallaan jonnekin kauas. Kauemmas kuin kymmenen kilometrin päähän, kauemmas kuin naapurikaupunkiin. Joko sitä lähdetään ulkomaille tai toiselle puolelle Suomea. Mikä siinä on niin rentouttavaa päästä pois tutuista piireistä, miksi emme voi nauttia elostamme juuri täällä missä olemme ? Onko siinä tiettyä rajojen rikkomisen tarvetta, halua olla edes viikon verran joku muu kuin Vero Modan kaunis myyjä tai pankin nätti virkailijatyttö ? Tai ehkä siinä matkassa piilee paljon pienimuotoisemmin ajatus muuttaa toiselle paikkakunnalle ja aloittaa ihan alusta. Halu päästä pois – kummallista. Ja tämänkö takia minäkin niin kaipaan heinäkuun viikon matkaa suurkaupunkiin ?
o Katsoimme eilen tämän kesän hitin elokuvakankaalla. En ymmärtänyt edes sarjan aikana, miksi Carrie valitsi Kihon. Miehen, joka satutti tätä kerta toisensa jälkeen. Miten rakkaus oikein toimii?

Yhteiskuntakritiikki nro 542

Tervetuloa Imatralle! Kun ensimmäisenä saavut tänne, huomaat aseman parkkipaikalla ruman, ruskean hökötyksen. Se on ensisilmäys kaupunkimme taiteeseen ja turhuuteen. Sitten voit tulla keskustaan ihailemaan suihkulähdettä, joka maksoi miljoonia, eikä edes ole niin kovin hieno. Huomaa samalla lämmitetty kävelykatumme, jonka varrella näet myös tv-tornilinnakkeen, jossa on jatkuvasti mainoksia syytäviä televisioita betonisen rakennelman sisään ahdettuna. Jos sinulla on auto, käy myös vilkaisemassa hienoakin hienommat liikenneympyrämme, joissa yhdessä on kivikallio-muodostelma, toisessa koristeellinen sähköpylväs ja kolmannessa juurineen irtirevityn hampaan näköinen taideteos. Viimeiseksi voit käydä heittämässä parit jarrutusjäljet superhienolle parkkipaikalle, joka onkin yleensä tyhjillään (lukuunottamatta sinua ja muita nuoria, jotka käyvät kaasuttelemassa siinä silloin tällöin).
Eilen kierrellessäni ympäri kaupunkiani en voinut olla ajattelematta tuota rahan tuhlausta. Miljoonia on heitetty hukkaan, ja mitä me olemme saaneet tilalle ? Täysin turhia parkkipaikkoja ja monumentteja. Samaan aikaan luemme kansalaisten närkästyneitä kommentteja lehden lukijapalstalta, kuinka pienet lapset häädetään kouluista ja kerhoista. Vanhuksilta evätään pääsy lähikirjastoon ja isketaan bussikortti käteen – saavat mennä pääkirjastoon, kyllä ne jaksaa sinne kauemmaskin kulkea, onhan niillä päivät täytenään vapaa-aikaa.
Syitä näille kielteisille toimille löytyy yleensä kulujen puolelta, niitä ei voi kattaa kaikkia verorahoilla, rahat eivät yksinkertaisesti enää riitä. Silti samaan aikaan herrasmiehet istuvat kahvipöytiensä ääressä ja miettivät, kuinka saada kaupungistamme entistä ESTEETTISEMMÄN oloinen. Ilman NÄTTIÄ kaupunkikuvaa eivät TURISTIT tule tänne tuhlaamaan rahojaan. Siispä  TURISTEILLE pitää järjestää kaikenlaista KAUNISTA katseltavaa.
Päättäjät näyttävät siis entistä enemmän suuntaavan toiveensa turisteihin, eikä esimerkiksi siihen, että houkuttelisimme uusia asukkaita muuttamaan tänne. Joten sulkemalla koulut ja vanhainkodit he ajavat enemmänkin ihmisiä poispäin täältä. Sitten taas surkutellaan, kuinka olemme muuttotappiokunta, jonka jälkeen kaupunginvaltuuston esityslistalla onkin uusi uima-allas venäläisille keskelle kävelykatua.
Niin, kaupunkimme tuhlaa rahojaan naurettavuuksiin. Se selkeni minulle eilen, kun kiihdyttelimme autolla tuota erästä tyhjää (miljoonia maksanutta) parkkipaikkaa. Muutoinkin linjamme täällä tuntuu olevan se, että kuuluu paljon valitusta, mutta vähän tekoja. Enkä minäkään poikkea tuosta säännöstä millään muotoa.