Hölynpölyä

Aina joskus minä pelkään. Se on miltei halvaannuttavaa, ja jos jään miettimään sitä, seison vain paikallani ja tuijotan tyhjällä katseella eteenpäin. Joskus minulla tulee sitä ajatellessa paha olo, päätä alkaa särkeä ja kyyneleet puskevat tietään ylöspäin kanavissaan. Oksettaa, huimaa, se on kuin fobia, joka on tuolla jossain piilossa, valmiina hyökkäämään esiin. Se on jotain, mitä en osaa edes kuvailla. Kuinka suurta ja kamalaa se kaikki voisi olla, jos pelkoni toteutuisi. Jos se kävisi toteen, linnottautuisin varmaan peräkammarin tytöksi muutamaksi vuodeksi, ennen kuin pystyisin taas kokemaan ihmissuhteiden ihmeellisen maailman uudellen.
Tiedän, että olen hölmö. Mitä minä tällaisia mietin, turhaa pessimistin elämää tällainen. Humpuukia, ajan haaskausta, höpönpöppöä, hölmöjä harhaluuloja – mitä vielä? Mutta eihän peloilleen mitään voi. Kerropa tytölle, joka kiljuu juuri keuhkojaan pihalle, ettei se hämähäkki ole mikään hirveä otus. Nostapa se kädellesi ja tuo tytön kasvojen eteen, katsopa mitä sitten seuraa. Minä voin kertoa, mitä ei ainakaan tapahdu siinä vaiheessa. Tyttö ei varmasti rauhoitu, hupsuttele omaa käytöstään ja ota kahdeksanjalkaista hirviötä kädelleen paijattavaksi.
Onneksi tämä tunne ei valtaa minua enää kovin usein. Joskus mietin tätä luvattoman paljon. Se oli surullista aikaa, sillä en tiennyt, mille pohjalle olen taloani rakentamassa, pelkkien risukasojen päällekö vai. Silti joskus minut valtaa se suunnaton epäusko ja toivottomuus. Miten minä voisin olla onnellinen? Milloin hän puukottaa minua selkään? Milloin tämä ilo päättyy?
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s