Sellaista

Kun huomaat lempipaidassasi suklaatahran viisi minuuttia sen pukemisen jälkeen.
Kun huomaat wc-raikastimen jännästi hävinneen aamulla, ja ettei pönttö enää jännästi vedäkään vettä niin kuin ennen.
Kun istut illan yksin koneella miettien, viedäänkö kämppä alta.Silloin voi miettiä pitäisikö itkeä vai nauraa ?

Mainokset

Saatan olla vainoharhainen

Koska minulle ei ole vielä käynyt mitään sen vakavampaa kuin juhannuksen jälkeinen lievä aivotärähdys, olen aina aavistanut sairastuvani vielä joskus vakavasti – tai kenties jääväni traagisesti bussin alle nuorena ja kuolevani yhtenä muussikasana tuskallisesti kituuttaen. Onhan se naiivia kuvitella edelleen, että elämässä olisi jokin tietty mittari, minkä mukaan jokaiseen elämään annostellaan kipua ja onnettomuuksia. Olen pienestä asti seurannut kavereitani ja perheenjäseniäni, toisilta lähtee melkein sormet irti, toisilla on jalat paketissa, mitä milloinkin. Olen sitten miettinyt miten omassa elämässäni en ole koskaan edes telonut itseäni mitenkään kummallisesti, ja siitä on jäänyt jonkinnäköinen odottava tunnelma, milloin minulle sattuu jotain vastaavaa.Tämä ajattelumalli on vienyt minut hulluuden rajoille terveyteni suhteen. Milloin olen kuolemassa aivoverenvuotoon, seuraavana viikkona keuhkokuumeeseen ja äkillinen kipu rinnassa on tietysti vakava sydänkohtaus. Suosikkini kaikista on kuitenkin syöpä. Rintasyöpä, aivokasvain, leukemia, imusolmukesyöpä, luomeen muodostuva kasvain, syöpä, syöpä ja syöpä, syöpä, syöpä.

Joten kun taas tässä eräänä iltana hypin edestakaisin kyyneleet silmissä huomattuani kaulalla imusolmukkeeni turvonneen hälyttävästi, ei ole näin jälkeenpäin ajateltuna mikään ihme, ettei kuulijoita jaksanut kiinnostaa. Julistin kuolemaani ja elämän lyhyyttä ja tuskaa kuuroille korville. Kirosin kaikkea mitä minulta jää näkemättä ja kuinka sitten hiuksetkin lähtevät päästä.

Realistisuus? Mitä se on? Onneksi en omista lääkärikirjaa, enkä koskaan edes halua sellaista. En kaipaa enää pistettä i:n päälle.