Ei niin viehkeää

Itsensä satuttaminen julkisilla paikoilla saa minut aina tuntemaan itseni todella typeräksi. Varmasti jokaiselle käy näitä silloin tällöin, mutta minusta tuntuu joskus, että olen itseni uhri liiankin usein. Työpaikalla se on erityisen kiusallista, koska olet muutenkin ihmisten tuijottavan silmän alla, saati sitten kun murjot omaa naamaasi. Muutama hieno hetki elämästäni:o Olin neuvonnassa entisessä työpaikassani seisoskelemassa. Juttelin erään vanhemman miehen kanssa niitä näitä, sillä minulla ei juuri silloin ollut muuta tekemistä. Samaan aikaan pyörittelin kumilenkkiä sormissani, venyttelin ja paukuttelin sitä sinne tänne ajatuksissani. Yhtäkkiä kumilenkki kuitenkin päätti mennä rikki, joten kun olin venyttänyt sitä tarpeeksi, kuului vain pieni naps ja fiuuhh. Se suhahti ilmassa ja iskeytyi kuin minikokoinen ruoska suoraan naamaani, minä tietysti säpsähdin ja hypähdin vienosti ilmaan. En tiedä missä vaiheessa keskustelu oli menossa, mutta se loppui kuitenkin kuin veitsellä leikaten, jolloin sekä minä että herrasmies tuijottelimme eri suuntiin vaivautuneena, samalla kun minä hieroin ruoskittua poskeani.

o Yritän esittää töissä tavaroita hyllyyn purkaessani oikeaa voimanaista, kuin tavarat eivät painaisi mitään. Silti onnistun laskemaan ne kärriin tai hyllyyn aina niin, että sormeni ovat murskana. Yritä siinä sitten toipua kivusta, kun asiakkaiden kuullen ei viitsi edes päästellä ilmoille kiroiluryppäitä. Yleensä päädyn seisomaan hiljaa kyyneleet silmissäni.

o Kumarruin lukitsemaan pyörääni kirpputorin pihalla. Lukko oli jotenkin jumissa, joten riuhdoin sitä aikani. Olin jo menettää hermoni, ja laskin päätäni entistä alemmas, jotta näkisin mikä estää pyöräni lukitsemisen. Laskeuduin niin alas, että kolautin silmäkulmani pyörän tankoon. Nousin ylös, vilkaisin luonnollisen reaktion avittamana ympärilleni ja eiköhän vieressä seiso nainen, joka tuijottaa minua silmät ymmyrkäisinä.

o Kassalla työskennellessä olivat hienoja hetkiä ne, kun satuin aina jostain syystä vaatteita lajitellessani sohimaan henkareilla kasvojani tai päätäni. Voin vain kuvitella asiakkaiden ajatukset kun kassaneiti murjoo itseään heidän silmiensä alla.

Jos joskus yritänkin olla sivistynyt ja oikea herrasnainen, rapisee tämä ulkokuori aina näissä tilanteissa murusiksi.

Mainokset

Sekoaminen

Tässä eräänä päivänä olin auton kyydissä, kun radiosta kuului tämän hetken lempikappaleeni. Ajoimme liikennevaloihin ja minä heiluin hulluna pelkääjänpaikalla sävelien tahtiin, suljin silmät ja lauloin mukana vielä lempikohtaani kyseisestä laulusta. Ajauduin tunnelmaan enkä välittänyt mistään.Muutamaa minuuttia myöhemmin toivoin kyllä, että olisin välittänyt edes hiukan. Liikennevaloissa odottaessamme suojatietä ylittäneen pojan ilme oli kuulemma näkemisen arvoinen, kun tämä oli tuijottanut hyvinkin hämmentyneenä mitä autossa oikein tapahtuu.

Nopeaa toimintaa

Äitini on irvaillut minulle elämänasenteestani niin kauan kuin muistan. Olen tiettyjen rutiinien, kotiaskareiden ja tenttiin lukemisten kanssa niin rento, että hän on kehittänyt minulle oman iskulauseen: Vielä on aikaa jäljellä. Se on sinänsä loistava, sillä se käy miltei kaikkiin noihin pikku askare -tilanteisiin. Siivoaisinko – vielä on aikaa jäljellä. Tiskaisiko sitä jo parin kuukauden takaiset tiskit, noh, aina on aikaa vielä jäljellä. Voisi myös sanoa, että älä tee tänään sitä, minkä voit huomennakin jättää tekemättä.

Olen tässä viime päivinä kuitenkin hiukan ahkerammin miettinyt ullakolla sijaitsevia romuja ja hiukan tarpeellisimpiakin tavaroitani. Siellä olisi muutama pelastettava asia, joiden alas kämppään asti raahaamista olen tässä suunnitellut. Yksi tällainen kohde on stereoni, jotta voisin taas kuunnella hyvää musiikkia myös levyiltä. Eihän ne kaiuttimetkaan ole olleet siellä kylmässä, kuumassa ja joskus kosteassa varastossa kuin vuoden… Ja koko tuon ajan olen väliajoin miettinyt niiden pelastamista.

Ehkä tässä jo kuluvan viikon aikana saan aikaiseksi käydä kysymässä niiltä kuulumisia. Ovatkohan ne enää edes hengissä?

Maailmassa monta tai jotain

Jälleen kerran pääni on täynnä elämän ihmeellisten asioiden tuottamia kysymyksiä.o Saako naapurin penskalle huutaa viidennen kerroksen ikkunasta ”turpa kiinni” jos se on itkenyt hiekkalaatikolla viimeiset viisi minuuttia? Etenkin kun äänen voimakkuus on minuuttien suhteen eksponentissa kaksi, eli desibelit lisääntyvät hälyttävällä tahdilla.

o Helteellä täytyy pitää huoli nestetasapainosta, ja aina muistutetaan myös suolojen tärkeydestä. Riittääkö jos makaan sängyllä ja vuorotellen syön sipsejä ja juon tavallista vettä?

o Miksi joskus tekisi mieli omistaa toinenkin puhelin ja liittymä, jotta voisi tarkastaa, saako omaan luuriin yhteyden? Ja ylipäätään, miksi se häiritsee nykyään niin mahdottoman paljon, jos matkapuhelin ei piippaa vähintään tunnin välein?

o Jos olin viime lauantai-sunnuntai-yön jäljiltä kahdeksalta aamulla kotona, miksi se tuntuu siltä, kuin olisin suoriutunut erittäin ajoissa kotiin?

o Miksi toiset sanat luokitellaan ”teineiksi”? Jos sanon, että olin eilen tyyliin 20 tuntia töissä ja varastin kassasta tyyliin sata euroa omaan pussiin, kaikki muu info livahtaa aina kuulijoilta ohi, kun he pysähtyvät naureskelemaan tyyliin-sanan kohdalla.

o Jos on kuuma, helle puskee päälle, hiki virtaa, vaatteet kastuvat, kainalot kostuvat vaatekerroksien alla, kuumotus ahdistaa äskeisen liikuntasuorituksen jäljiltä ja on kaiken lisäksi lapsuuden kodissaan omakotitalossa, josta kukaan ei voi nähdä sinua, niin miksi et voi harrastaa nudismia? Tai miksi sisko ainakin huutaa toisesta huoneesta täydellisen järkytyksen kourissa ja käskee minun pukea päälleni? Voisin sanoa, että olemme hänen kanssaan käyneet läpi elämämme saunassa alasti, eikä hän sielläkään ole saanut traumoja.

o Minkä takia minulla tulee aina tylsyyden iskiessä ikävä mitä erilaisimpia ihmisiä? Esikoulun leikkikaveria, mummoa, joka aina haukkuu minua jotenkin kun menen kylään, riehuvaa siskoa, kauan kadoksissa ollutta kaveria, pääkaupunkiseudulla asuvaa ystävää, ulkomailla lojuvaa toveria, vanhaa kirjekaveria, entistä ihastusta, vanhempia, kummitätejä ja -setiä, tuttavaperheen lapsia ja naapurikaupungin tuttuja. Yhtäkkiä mitä oudoimmat henkilöt alkavat pomppia päässäni huomiolippujen kera ilmottaen olemassaolostaan.

o Miksi taloamme asuttaa demonilokki, joka käy rääkymään aina neljän-viiden aikoihin aamuyöstä? Miksei sitä saa kiusata ritsalla kiviä ampuen?

o Minkä takia tunnen iltaisin oloni surulliseksi asiosita, joille en voi tehdä mitään?

Niin monia kysymyksiä, niin vähän vastauksia.

 

Eläimellistä kanssakäymistä

Ihmisiä on erilaisia, myös ihmissuhteisiin suhtautuminen ja niissä puikkelehtiminen on erilaista eri ihmisten kohdalla. Toiset esimerkiksi saattavat kuvailla itseään kissoiksi. Kuinka kadehdinkaan kissoja, niin elegantteja, astelevat tyynen rauhallisesti eteenpäin kompuroimatta, uhkuen itsearvostusta. Mikä tärkeintä kuitenkin, kissa laskeutuu pudotuksen jälkeen aina jaloilleen. Eikä koskaan mikään turha kiinnosta kissoja, ne ovat juuri sopivan itsekeskeisiä ja tietävät kyllä mikä ja ketkä niitä kiinnostavat.Toiset taas ovat tiikereitä, metsästäjiä. Tiikerit juoksevat metsässä, tietävät tarkalleen mitä saalista lähtevät hakemaan. Ne saattavat väijyä pahaa-aavistamattomia pimennosta ja sitten viime hetkillä epätoivon iskiessä hyppäävät antamaan armoniskunsa. Tiikerit ovat uljaita, itseriittoisia ja selviytyjiä. Niihin ei tehoa mikään, mutta ne saavat hinnalla millä  hyvänsä kaiken haluamansa. Loppujen lopuksi kun saaliista on kaikki hyöty saatu irti, jättävät ne raadon jälkeensä.

Kolmas ryhmä ovat laiskiaiset. Ne antavat ajan kulua omaan tahtiinsa yrittämättä juuri ollenkaan. Joskus tuntuu siltä, että laiskiaiselle täytyy pudota ruoka suuhun asti, ennen kuin se tajuaa edes tarpeen saada ruokaa. Laiskiaiset eivät anna pahan maailman häiritä itseään, niille voi tapahtua mitä vain ja silti he vaikuttavat tyynen rauhallisilta. Ne tietävät oman paikkansa ja ovat kyllä valmiita ottamaan vastaan kaiken (ja ainoastaan sen) mitä annetaan.

Olen myös erottanut joukossamme susia, vuorilla vaeltavia vuohia tai miksi ne itseään haluavat tituleerata. Ne ovat yksinäisiä susia ja yksinäisiä vuohia, ne eristäytyvät siviilisaatiosta eivätkä halua tulla suuriin joukkoihin mukaan. Ne pelkäävät enemmän meitä kuin me niitä, sanotaan, ja luulen sen olevan totta. Toisaalta ne ovat myös jotain hyvin hauraita eläimiä, sillä ne ottavat pienetkin vastoinkäymiset rankasti ja kupsahtavat maahan leikkien kuollutta.

Minä en voisi missään nimessä kutsua itseäni kissaksi, sillä minusta tuntuu että putoan korkeuksista satasen vauhtia naama kohti maata. Siinä vaiheessa kissan sulokkuus on kaukana, kun kasvot näyttävät bulldoggimaisen litistyneiltä. En ole myöskään tiikeri, vaikka joskus annan  niin ymmärtää, ja sisäisestä laiskiaisestani olen yrittänyt päästä eroon. Olen ehkä ihmissuhteissa kuin pieni, vastasyntynyt kirahvi. Kompuroin, etsin paikkaani, läjähdän maahan tuon tuostakin, kun en osaa mutkikkaita sääntöjä siitä, kuinka ihmisten joukossa tulisi  puikkelehtia. Olen avuton. Mutta ehkä tässäkin tarinassa on  jonkinlainen ruma ankanpoikanen -opetus. Vielä kun minä opin kävelemään ja kasvan taidoissani, voin kävellä paljon korkeammalla kuin muut välittämättä siitä, mitä jalkojeni tasalla tapahtuu. Olen vaikuttava, haavoittumaton, viidakon korkeuksien kuningas. Sillloin jalkoihini litistyvät nuo sulavaliikkeiset kissatkin, kun kuljen ylväänä eteenpäin.

Kaikkien aikojen tuuletus

Tänään on se päivä, jolloin ilo jälleen pilkahtaa synkän pilvimuurin läpi. Tänään on se päivä, kun saan huokaista helpotuksesta ja alkaa taas kuunnella maailman ääniä illan pimetessä. Ei tarvitse tuntea enää itseään ulkopuoliseksi, ärtyneeksi, tylsistyneeksi tai muuten vain omituiseksi.
Viime aikoina olen pitänyt yhden naisen propagandaa pystyssä hiljaisin voimin. Kannatus ei ole ollut suurta, mutta ainakin olen yrittänyt saada ääneni kuuluviin ja mielipiteeni tiettäväksi. Olen saanut korvat ja silmät täyteen tietoa, jota en ole halunnut. Olen kuullut hurraa-huutoja ja valituksia mitä typerimmistä pikkuseikoista.
Tänään on se päivä, kun lakkaan rustaamasta aikakoneen kehitelmiä paperille. Nyt voin haudata suunnitelmani lähteä ajassa taaksepäin niin pitkälle, kunnes tapaan sen ensimmäisen pojan, joka keksi kavereidensa kanssa potkia palloa ympäri tasaista ruohikkoa. Enää en himoitse sen pienen viattoman pojan murhaamista.
Tänään on se päivä, kun jalkapallon maailmanmestaruus ratkeaa ja koko hölynpöly on vihdoin ohi.

Näkymättömiä sanoja

Minulla on muutama sana kirjoitettuna pitkin poikin kasvojani, jotta kaikki osaavat ne siitä lukea ja käyttäytyä niiden mukaan. Joskus huomaan jo itse tilanteessa mihin sotkuun olen jälleen uponnut. Jään katsomaan pitkään puolituntemattomia ihmisiä, jotka pyytävät minua tekemään typeryyksiä, jotka kertovat minulle asioita, joita en halua tietää. Toisista tilanteista joutuu lähtemään, ennen kuin ymmärtää mitä muutama vuosi sitten viimeeksi nähty muka-ystävä juuri teki. Jälkimmäisissä tilanteissa huomaa hymyilevänsä pitkästä aikaa kohdatun ihmisen kanssa, nyökyttelevänsä ymmärtävästi miten asiat ovatkaan näin ja juttelevansa mukavia.
Nämä ihmiset osaavat piilottaa aikomuksensa kauniiden korulauseiden taakse. He ikään kuin kehuvat sinua ja saavat sinut tuntemaan itsesi hyväksi. Vasta kun illalla on käymässä nukkumaan ja kertaa päivän tapahtumia, sitä alkaa yhdistellä asioita. Jälkiviisaus pamahtaa esiin ja ymmärtää miksi kaikki on ylipäätään tapahtunut.
Vaikka katson peilistä enkä itse näe noita sanoja, niiden on pakko olla siinä. Pakko.
Olen kiltti. Käytä minua hyväksesi. Kaada kaikki paska minun päälleni.