Eläimellistä kanssakäymistä

Ihmisiä on erilaisia, myös ihmissuhteisiin suhtautuminen ja niissä puikkelehtiminen on erilaista eri ihmisten kohdalla. Toiset esimerkiksi saattavat kuvailla itseään kissoiksi. Kuinka kadehdinkaan kissoja, niin elegantteja, astelevat tyynen rauhallisesti eteenpäin kompuroimatta, uhkuen itsearvostusta. Mikä tärkeintä kuitenkin, kissa laskeutuu pudotuksen jälkeen aina jaloilleen. Eikä koskaan mikään turha kiinnosta kissoja, ne ovat juuri sopivan itsekeskeisiä ja tietävät kyllä mikä ja ketkä niitä kiinnostavat.Toiset taas ovat tiikereitä, metsästäjiä. Tiikerit juoksevat metsässä, tietävät tarkalleen mitä saalista lähtevät hakemaan. Ne saattavat väijyä pahaa-aavistamattomia pimennosta ja sitten viime hetkillä epätoivon iskiessä hyppäävät antamaan armoniskunsa. Tiikerit ovat uljaita, itseriittoisia ja selviytyjiä. Niihin ei tehoa mikään, mutta ne saavat hinnalla millä  hyvänsä kaiken haluamansa. Loppujen lopuksi kun saaliista on kaikki hyöty saatu irti, jättävät ne raadon jälkeensä.

Kolmas ryhmä ovat laiskiaiset. Ne antavat ajan kulua omaan tahtiinsa yrittämättä juuri ollenkaan. Joskus tuntuu siltä, että laiskiaiselle täytyy pudota ruoka suuhun asti, ennen kuin se tajuaa edes tarpeen saada ruokaa. Laiskiaiset eivät anna pahan maailman häiritä itseään, niille voi tapahtua mitä vain ja silti he vaikuttavat tyynen rauhallisilta. Ne tietävät oman paikkansa ja ovat kyllä valmiita ottamaan vastaan kaiken (ja ainoastaan sen) mitä annetaan.

Olen myös erottanut joukossamme susia, vuorilla vaeltavia vuohia tai miksi ne itseään haluavat tituleerata. Ne ovat yksinäisiä susia ja yksinäisiä vuohia, ne eristäytyvät siviilisaatiosta eivätkä halua tulla suuriin joukkoihin mukaan. Ne pelkäävät enemmän meitä kuin me niitä, sanotaan, ja luulen sen olevan totta. Toisaalta ne ovat myös jotain hyvin hauraita eläimiä, sillä ne ottavat pienetkin vastoinkäymiset rankasti ja kupsahtavat maahan leikkien kuollutta.

Minä en voisi missään nimessä kutsua itseäni kissaksi, sillä minusta tuntuu että putoan korkeuksista satasen vauhtia naama kohti maata. Siinä vaiheessa kissan sulokkuus on kaukana, kun kasvot näyttävät bulldoggimaisen litistyneiltä. En ole myöskään tiikeri, vaikka joskus annan  niin ymmärtää, ja sisäisestä laiskiaisestani olen yrittänyt päästä eroon. Olen ehkä ihmissuhteissa kuin pieni, vastasyntynyt kirahvi. Kompuroin, etsin paikkaani, läjähdän maahan tuon tuostakin, kun en osaa mutkikkaita sääntöjä siitä, kuinka ihmisten joukossa tulisi  puikkelehtia. Olen avuton. Mutta ehkä tässäkin tarinassa on  jonkinlainen ruma ankanpoikanen -opetus. Vielä kun minä opin kävelemään ja kasvan taidoissani, voin kävellä paljon korkeammalla kuin muut välittämättä siitä, mitä jalkojeni tasalla tapahtuu. Olen vaikuttava, haavoittumaton, viidakon korkeuksien kuningas. Sillloin jalkoihini litistyvät nuo sulavaliikkeiset kissatkin, kun kuljen ylväänä eteenpäin.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s