Pelle Herman… ei kun Niina

Käytän puheissani paljon huumoria. Voin jopa sanoa, että pidän itseäni hauskana tyyppinä. Tämän takia minun on joskus hankala tulla toimeen sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät naura kanssani ja puhuvat vain syvällisiä ja vakavia asioita.

Jos siis olet ystäväni tai kaverini, onneksi olkoon. Olet mielestäni hauska tyyppi itsekin.

Matka

Onko parempi tehdä ja katua? Onko parempi jättää tekemättä ja katua? Vai olisiko syytä jättää ajatukset sivuun ja näin välttää kaikki katumuksen aiheet? Toisaalta jos sivuuttaa kaikki ajatukset, niin sijaa ei jää myöskään kokemuksille.

Esimerkiksi lähteäkö Budapestiin vai ei?

Synti

Olen aina ihmetellyt, mistä kumpuaa tämä ihmisen suunnaton tarve haluta asioita. Onko se jäänne jostain kivikaudelta, kun meillä ei ollut lähes mitään muuta kuin lannevaatteet päällämme ja koko maailma oli täynnä paranneltavia asioita? Vai onko kaiken turhan ja vähemmän turhan haluaminen kehittynyt vasta vuosisatojen saatossa, kun ihminen pystyi kuvittelemaan yhä enemmän erilaisia asioita, joita saattaisi maailmassa olla?

Haluamista on erilaista. On sitä halua, joka on elintärkeää elimistöllemme. Haluamme juomaa, haluamme ruokaa, haluamme raitista ilmaa ja lämpöä. On myös olemassa pelottavia haluja. Toiset haluavat kipua, toiset haluavat aiheuttaa sitä muille. Jotkut haluavat tappaa, tuhota ja pilata asioita ja ihmisiä. Haluta voi tietysti myös hyödyllisiä asioita, kuten parannuskeinoja erilaisiin tauteihin, maailmanrauhaa tai inhimillisiä elinolosuhteita kaikille.

Mutta ne asiat, jotka saavat minut eniten miettimään asioita omallakin kohdalla, on turhien asioiden haluaminen. Ylimääräisten, turhanpäiväisten, menetettyjen tai jollain tapaa kiellettyjen asioiden haluaminen. Kun kaikki on elämässä ihan hyvin, miksi pitää haluta lisää?

Note to self

Lähtötilanne: Olet ystäväsi luona viettämässä hauskaa iltaa ja humaloitumassa, mutta yhtäkkiä alkaa väsyttää ja pyydät, että voisit jäädä nukkumaan tämän sohvalle toisen toverisi kanssa ihan hiljaa.

Vaihtoehto yksi: Ystäväsi sanoo, että tottakai voitte jäädä siihen nukkumaan, jos vain olette hiljaa. Sen jälkeen hän jää vähäksi aikaa vielä rupattelemaan kanssanne, kunnes toivottaa hyvät yöt ja menee makuuhuoneeseensa nukkumaan. Tässä tilanteessa voi hyvillä mielin painaa omat silmänsä kiinni ja käydä unten maille.

Vaihtoehto kaksi: Ystäväsi sanoo, että tottakai voitte jäädä siihen nukkumaan, jos vain olette hiljaa. Sen jälkeen hän tuhahtaa, kävelee omaan makuuhuoneeseensa ja käy nukkumaan sanomatta sen enempää mitään. Vaikka kuinka olisit hiljaa sohvalla käpertyneenä peittoosi, ei ole enää soveliasta jäädä siihen sen pidemmäksi aikaa. Tietysti ellei halua aamulla herätä puolikohmeisena parvekkeelta.

Sosiaalinen verkosto

Joskus luulen, että henkinen hyvinvointini paranisi nollasta sataan jos lakkaisin käyttämästä tuota kirottua naamakirjaa. Voin ihan helposti todeta, että vietän siellä liikaa aikaa päivästäni. Joskus myöhästyn, koska jään kirjoittamaan statusta seinälleni. Joskus en jaksa lukea kokeisiin, kun selailen kiinnostavien ihmisten sivuja. Joskus unohdan koko muun maailman tuon pirullisen sivuston takia.

Älkää käsittäkö väärin, kyllä minä poistun tietokoneen äärestä säännöllisin väliajoin, enkä vietä lähellekään puolta hereilläoloajastani selaten päivityksiä. Mielestäni kuitenkin olen siellä liikaa. Sen verran liikaa, että tiedän aina tasan tarkkaan kuinka monta ystävää minulla siellä on, tai joskus ihmisen kertoessa tarinaa keskeytän kertomalla, että luin sen jo naamakirjasta (mikä on muuten todella ärsyttävää, tiedän sen). Tänään soitin aikaisin aamulla ystävälleni, enkä hetkeäkään pelännyt hänen olevan vielä nukkumassa – näinhän hänen käyneen jo pelaamassa farmvilleä.

Se, että kyseisen sivuston boikotti varmasti toisi lisää kasvokkain käytyjä keskusteluja ja mielenkiintoisia tilanteita ulkomaailmassa eteeni, luulisin hyvinvointini kasvavan ennemmin tiedon vähentymisestä. Tieto lisää tuskaa, eikö niin? Haluanko kuulla toisen katkeruudesta elämää kohtaan, toisen huumeita vastaan käymän taistelun takapakista, toisten ällynlällyn kommenteista toisilleen, toisen vaihtuneesta suhdestatuksesta, kuolemantapauksista, epäilyistä, riidoista… Tilanteita on vaikka muille jakaa.

Asiaa ei tietenkään auta se, että olen ylianalysoiva ja joskus jopa herkkä tyyppi. Sitten jään hartaasti ja pitkään miettimään, miksi minulla tänään on yksi ystävä vähemmän. Tai kun yhtäkkiä päähäni pälkähtää, etten ole kuullut vanhasta toverista mitään, enkä näe hänen seinällään mitään, jään miettimään dramatisoiden ihmeellisiä syitä tähän yksinkertaiseen pulmaan. Tai sitten jos joku läheinen on merkattu kuvaan, jossa se näyttää olevan bileissä sinä iltana kun sanoi olevansa liian väsynyt lähtemään minnekään.

Ehkä henkinen hyvinvointini paranisi sillä, etten huolehtisi niin paljon. Enkä ikävöisi menetettyjä ihmisiä. Enkä murehtisi niitä, joita on ikävä, ja joista ei enää tiedä juurikaan mitään vaikka ystäviä olemmekin – facebookissa.

Ikuinen lapsi

Pitäisiköhän sitä joskus aikuistua? Mietin samaa jo lukioaikoina, kun ikätoverini astuivat kouluun kauluspaidoissa salkut kädessään ja hyssyttelivät meitä takanurkan tyttöjä. He istuivat välitunnit aina juomassa kahvia ja ties vaikka olisivat keskustelleet politiikasta! No sitä en ihan usko, mutta toiset näyttivät niin viisailta ja aikuismaisilta. Meillä oli tapana mennä istumaan joka tunnilla takanurkkaan, keskelle tai eteen ei tietenkään voinut mennä. Sitten piirtelimme vihkon nurkkiin sydämiä ja kirjoittelimme tarinoita ihastuksistamme. Välitunnille päästyämme juoksimme seuraavaan luokkaan varaamaan paikat takanurkasta, jonka jälkeen palasimme käytävälle leikkimään hippaa. Kyllä, niin me teimme, juoksimme joskus ympäri koulua ja leikimme hippaa. Ja opettajaa pyysimme aina saksan tunneille tuomaan Marienhof-sarjaa katsottavaksi ja olipa ystävälläni pehmokettu penaalina.

Aikuinen käyttäytyy mielestäni hillitymmin, hän nauraa kyllä, mutta nauraa hiljaisemmin, ottaen muut huomioon. Aikuisena voi vitsailla, mutta enää ei voi kertoa kaikkia typerimpiä juttuja, ettei naamio valahda kasvoilta ja joku tajua, etteivät ajatukset lentelekään politiikan ja uskonnollisten kysymysten maailmassa päivittäin. Aikuisella on paperit järjestyksessä ja ennen kaikkea elämä järjestyksessä. Siihen elämään kuuluu ikävien asioiden puinti, murheellisten päätösten tekeminen, hyvästit ja suru. Kaikki on jotenkin harmaata, tasaisen hillittyä ja harkittua loppuun asti.

Lukiosta on nyt jo monta vuotta, ja aikuistuminen on edelleen takaraivossani suurena kysymysmerkkinä. Milloin minä olen aikuinen? Milloin minä viisastun? Milloin minusta tulee pikkurilli pystyssä viiniä juova sivistynyt rouva?

Sitä odotellessa käyn ammattikorkeakoulua, juoksen käytävillä luokkatovereiden kanssa kilpaillen seuraavan tunnin takarivin paikoista. Huutelen asiattomuuksia, nauran ystävieni kanssa kovaa ja korkealta, hihittelen takapenkissä niin, että etummaisena istuvat kääntyvät sihisemään ja kuiskailemaan hiljentymiskäskyjä. Joskus varastan luokkakaverin hanskan ja heittelen sen jälkeen lennokkeja kesken tunnin.

Tuleekohan minusta koskaan aikuista, vai onkohan toivo jo menetetty?