Maailmanlopun saarna

Eräs nimeltämainitsematon sukulaiseni on saarnaaja. Ei ammatiltaan, vaan harrastukseltaan. Jos aloitan aiheen jostain viattomasta kommentista, saatan joutua keskelle puoli tuntia kestävää sanatulvaa, keskelle syvällistä pohdintaa ja analysointia siitä, kuinka asia on oikeastaan niin ja sittenkin karmean totuuden paljastuttua näin. Yleensä käsken häntä nauraen lopettamaan jo puolessa välissä ja yritän väittää asian menneen jo jakeluun. Yleensä annan asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, sillä olen aina ollut sellainen tyyppi, jonka on pakko toistaa edellisen sukupolven virheet itse ja oppia kantapään kautta olemaan kunnolla. Sitten on kuitenkin niitä hetkiä, jolloin pysähdyn toivomaan, että voisinkin jättää saarnat puolikorvalla kuunneltavien vitsien tasolle, sillä joskus sukulaiseni näkemykset maailmasta ovat niin karmivia, etten halua uskoa niihin. Enkä todellakaan haluaisi niitä virheitä kokea itse.

Esimerkiksi työelämä on tappavan raadollista selviytymistaistoa, jossa ei voi luottaa kehenkään. Kahvipöydässä selkäsi takana keskustellaan kuitenkin siitä, kuinka olet mitätön tyyppi ja ansaitsisit potkut koko firmasta. Luultavasti työkaverisi pitävät juhlia, joihin sinut on jostain kummallisesta syystä unohdettu kutsua, ja maanantaina saat kuunnella tekohymy kasvoillasi tarinoita pomon kännisekoiluista. Ja tosiaan, pomo. Se kuuntelee oven takana juttujasi, kyylää kaapin kulman takana teetkö töitäsi reippaasti ja mitä luultavimmin se on joskus laskenut niitä pitkiä minuutteja, jotka vietät kahvitauolla. Äläkä unohda pelätä selkäsi takana muodostuvia kuppikuntia, pomon lemmikkejä, jotka kantelevat jokaisen väärän liikkeesi johtajalle, hakien toisen negatiivisesta asemasta itselleen kunniaa.

Ja ellei se riitä että paikka, jossa ihmisen täytyy viettää suurimman osan arkipäivistään, on täynnä ansoja ja petturuutta, niin elämä ylipäätään lyö aina loppupeleissä märällä nahkarukkasella päin kasvoja. Vanhetessa sitä huomaa, että verot kovenee, ystävät puukottaa selkään, sukulaiset vihaavat ja loput lähimmäiset vain yksi toisensa jälkeen kuolevat kuoppiinsa. Sitten vanhuksena löytää itsensä katkeroituneena ja yksinäisenä istumassa kiikkustuolissa, joka on alimiehityksellä pyörivän kunnallisen vanhainkodin kylmän olohuoneen nurkassa. Naapuripöydän akat puhuvat sinusta pahaa, et ole päässyt suihkuun moneen päivään, sillä hoitajilla ei ole aikaa viedä sinua sinne, eivätkä lapsetkaan enää vieraile kuin kerran vuodessa. Sitten sitä on hyvä itsekin jo heittää veivinsä.

Ei se siitä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s