Kuin lapsi jouluaamuna.

Jos odottaa jotain asiaa todella innoissaan, asiaa josta ei ole varmuutta tapahtuuko se, on odottavan aika pidempi kuin pitkä. Tekisi mieli vain istua paikoillaan ja päivystää tilannetta, haaveilla mitä voisi tapahtua ja miten asiat sujuvat siitä eteenpäin.

Mutta mitä jos odottaa pidemmän kuin pitkän ajan, eikä mitään tapahdu? Tai ei sittenkään, älkää kertoko, en halua tietää – vielä tässä vaiheessa.

Mainokset

Rakkaudella, unohdettu tuttavasi

Sukulaiset, ystävät ja kaverit ovat kaikille todella rakkaita ja tärkeitä. Voin vannoa että jokainen myöntää, ettei tulisi toimeen ilman omia tukihenkilöitään.

Näillä kaikista rakkaimmilla ihmisillä vain tuntuu olevan jonkinlainen etuoikeus nälviä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä tarvetta, sitä halua törkkiä toista siitä, ettei ole antanut tarpeeksi huomiota. Aina kun käyn isoäidilläni vierailulla, hän ottaa ensimmäisenä kalenterin käteen ja kertoo minulle, että olen viimeeksi käynyt vierailulla kuusi kuukautta sitten, viimeisin puhelu taas on tullut kaksi kuukautta ja kolme viikkoa sitten. Tämän hän ehtii siis tehdä ennen kuin olen ehtinyt toivottaa hyvää päivää. Viime kuussa näin tätä rakasta sukulaistani kaupassa, jolloin hän rynnähti kättelemään minua sanoen: ”Hauska tutustua, jos et muista, olen mummosi.”

Meistä jokainen harrastaa tätä. Toiset laittavat viestin perään sivuhuomautuksen, että olisi kiva nähdä, kun viime kerrasta on jo aikaa. Puhelun lopussa vihjaistaan, että käydäänhän kahvilla, koska kutsua ei ole viime aikoina kuulunut.

En ymmärrä mitä tällä haetaan takaa, mitä kukaan hyötyy siitä, että puolihuomaamattomasti piikittelee niitä ihmisiä, joista eniten välittää? Itseäni kyseinen toiminta lähinnä ahdistaa, en jaksaisi joka kerran kuulla kuinka olen ollut huono ihminen ja laiminlyönyt sosiaalisia kontaktejani. Yksi syy siihen, miksi viime puhelustani mummoni kanssa on niin pitkä aika, on juuri se ensimmäinen lause, joka jostain syystä on pakko päästä sanomaan: ”Kuuluuhan sinustakin joskus jotain.”

En myöskään ymmärrä sitä seikkaa, miksen itse sitten saa kutsua kahville tai pyyntöä tulla käymään isoäidilläni. Jos ihmiset kaipaavat toisiaan, miksi jäämme yksin kotiin odottamaan sitä ihmettä, että toinen ymmärtää juuri sinä hetkenä ilmestyä oven taakse? Miksemme ota itseämme niskasta kiinni ja tarkastele asiaa rationaalisesti? Ilmeisesti se on jonkinlaisten ihmisen sosiaalisten suhteiden ohjesäännöksien vastaista.

Haluaisinkin nyt näin julkisesti vakuuttaa teille, rakkaat ystävät ja toverit: Minä kyllä mietin teitä. Minä kaipaan teitä. Minulla on teitä ikävä. Elämässä nyt vain sattuu joskus olemaan jotain tehtävää, joten en pysty soittamaan jokaiselle teistä viikottain. Vaikka asuisitte lähellä, en ehkä käy vierailulla mielestänne tarpeeksi useasti. Se ei tarkoita, ettenkö pitäisi teitä tärkeimpinä asioina elämässäni. Minulle ei siis tarvitse tulla esittelemään itseään, jos törmäämme kaupungilla – ihan oikeasti, se on raivostuttavaa.

Väärällä jalalla

Silloin tällöin saa nauttia kyseenalaisesta kunniasta ja kohdalle sattuu sellainen päivä, jolloin ei olisi tarvinnut herätä ollenkaan. Tänäänkin olisin oikein hyvin voinut jäädä nukkumaan ja nousta sitten huomenna aamulla pirteänä ja iloisena uuteen päivään. Aion unohtaa, että tämä päivä oli edes olemassa.

Mitä jos

Jos olisin pappi, saarnaisin tuhosta ja lähestyvästä tuomionpäivästä, enkä suostuisi vihkimään ketään auvoisaan avioliittoon, koska avioliitto päättyisi kuitenkin eroon.

Jos olisin elokuvaohjaaja, ohjaisin synkkiä ja karuja draamaelokuvia, jotka olisivat täynnä elämän karua arkea ja ne olisivat kuolettavan tylsiä.

Jos olisin sairaanhoitaja, aiheuttaisin hämmennystä pyörtymällä joka kerta ottaessani potilaalta verikoetta.

Jos olisin tuomari, olisin ankara ja sallisin oikean ihmisiän mittaiset elinkautiset tuomiot.

Jos olisin taikuri, lainaisin vitosen temppuuni, vilauttelisin sitä pari kertaa kädessäni ja taikoisin sen kadoksiin. Sitten unohtaisin kuinka taikoa se takaisin.

Jos olisin laulaja, laulaisin särkyneistä sydämistä ja murheen murtamista ihmiskohtaloista, eikä kukaan haluaisi ostaa albumeitani.

Jos olisin opettaja, osaisin itse kyllä opettamani asiat, mutta oppilaani saisivat joka kokeesta hylättyjä.

Jos olisin psykiatri, kuuntelisin mielenkiintoisimmat tarinat tarkkaavaisena, mutta lopun aikaa piirtelisin kukkasia muistivihkooni.

Jos olisin presidentti, piiloutuisin hallituksen taakse käsiä levitellen ja yrittäisin vain hymyillä asiat pois päiväjärjestyksestä.

Jos olisin minä…

Pienet murheet

o Fysioterapeutti sanoo: Reitesi saattavat olla vähän tukossa myöhemmin.

Reitesi ovat seuraavana päivänä todellisessa lukossa, etkä pysty muuta kuin köpöttämään eteenpäin hitaasti kuin rollaattorilla kulkeva vanhus.

o Itse mietit: Tänään on ihan kamala päivä töissä, toivottavasti kukaan tuttu ei käy tänään täällä.

Kaikki ihmiset, joiden silmissä haluaisit näyttää edes kelvolliselta, käyvät kaupassa ja näkevät sinut perinteisesti naama punaisena möhlimässä kaiken mahdollisen. Ja lisäksi köpötät punnitsemaan asiakkaan kurkkua tuskallisen hitaasti.

o Työkaveri sanoo: Hyvää viikonloppua, nyt pääset rentoutumaan.

Huomaat tuijottavasi televisiosta James Bondia, kirjoittavasi blogitekstiä typerästä päivästä ja kiroavasi päätöstäsi pitää melkein tipatonta tammikuuta. Ja lisäksi reitesi ovat tulessa.

o Ystäväsi nauraa.

Kuinka se elämä minua taas näin heitteleekään. Plus ne reidet.

Mummot

Asun oikeassa mummokylässä, pienellä alueella, jolla tuntuu asuvan vain toinen toistaan vanhempia mummoja ja pappoja. Jos joutuisin veikkaamaan talomme asukkaiden keski-ikää, saattaisin heittää arvion lähelle ihmisten keskimääräistä elinikää. Tässä mummoyhteisössä on sekä hyvät, että huonot puolensa.

o Kun vien roskat roskikseen, joku on aina kyttäämässä ikkunassa. Kun tulen baarista neljän jälkeen kotiin ja olen vähällä kaatua naama edeltä ojaan, naapuri raottaa sälekaihtimia ja pistää mustaan muistikirjaan ylös kotiintuloaikani. Aamulla kouluun lähtiessäni huomaan, kuinka ovisilmässä vilahtaa varjo ja sitten se on taas poissa. Elän kuin big brother -talossa, tiedän kaikkien tietävän kaiken mahdollisen ulkona liikkumisestani.

o Kyttäämisen takia pelkään saavani huomautuksia mitä pienemmistä syistä. En uskalla esimerkiksi paiskoa pyörävarastomme ovea, koska tiedän erään papan istuvan joka päivä 12 tuntia ikkunan vieressä keinutuolissa, josta on selkeä näkymä varastolle. Hitusenkin liian kovan oven rämähdyksen jälkeen minun on aina pakko tarkastaa, näkikö pappa kuka vei pyöränsä ryminällä.

o Olen myös melko varma, että aina pois lähtiessäni naapurin mummo tulee oveni taakse ja kuikuilee postiluukusta asuntooni sisään – ja kauhistelee kuinka sotkuista täällä on.

o Kerrostalomme piha on aina tip top kunnossa. Vanhuksilla on aikaa, ja mikäs sen rattoisampi tapa viettää hitaasti eteenpäin valuvia eläkepäiviä kuin pihatyöt. Kukkamme loistavat takapihalla kesäisin, ja talvisin rappuset ovat lakaistu puolen tunnin välein. Pihalla ei juuri koskaan ole roskia, eikä pyörätelineemme ole koskaan vinksin vonksin, vaan suorassa kulmassa seinään nähden. Tässä eräs päivä kouluun lähtiessäni huomasin ovessa lapun ”varo jäisiä portaita”, vaikka vastalakaistut portaat näyttivät mielestäni kyllä aivan turvallisilta.

o Liika huolehtiminen aiheuttaa myös huonoa omaatuntoa. Olen kerran ja toisenkin itsekin luutunnut lumia pois ulko-ovemme edestä, jotta voisin tuntea kuuluvani porukkaan. ”Hei, minäkin teen täällä jotain!”

o Täällä on rauhallista asua. Seinän takaa kuuluu tuskin koskaan mitään muuta kuin joskus pesukoneen kaukaista jylinää tai vierailevien lapsenlapsien riemunkiljahduksia. En ole koskaan menettänyt yöuniani naapurissa pidettävien riehumisbileiden takia.

o Ja siksi minullakin on melko harvoin juhlia, joissa rymytään pitkälle yöhön.

o Koska minut on kasvatettu siihen, että minun tulee kunnioittaa vanhempiani, roikun milloin missäkin ovessa ja odotan naapurin Erkin pääsevän ovesta kainalosauvoineen. Tai sitten kannan alakerran Pirkon kauppakasseja hissiin. Tai kuuntelen kiinnostuneena mummojen nuoruustarinoita, kun olen juuri kiirehtimässä töihin.

Vaikka joudun välillä hyppimään ojaan vastaantulevien mummojen kävellessä tarmokkaasti eteenpäin puolisokeina, pidän silti asuinpaikastani erittäin paljon. Täällä on rauhallista ja tämä on lähellä kaikkea. Annettakoon mummoille siis lupa kyylätä rauhassa.

Sentimentaalista, mutta totta

Olen kirjoittanut siitä, kuinka joihinkin lauluihin liittyy niin kipeitä muistoja, ettei niitä voi kuunnella. Kun on kuullut ne sävelet korvissaan, on tullut todella haikea ja haavoittunut olo, ja kukapa sellaista oloa itselleen haluaisi tahallaan tuottaa. Kai sitä saa arkipäivinä muutenkin masentua jos jonkinlaisista murheista. Sen takia kuuntelen nykyään paljon sellaista musiikkia, joka energisoi minut ja saa minut hymyilemään.

Nuo surua tuottavat kappaleet ovat kuitenkin täydellinen esimerkki niistä asioista, kun sanotaan ajan parantavan haavat ja että se kultaa muistot. Tai että ajan myötä muistot oikeasti haalistuvat, aivan kuin valokuvat. Alussa niin tarkkoja ja värikkäitä kuvia, mutta vuosien saatossa värit haalenevat, kuvat taittuvat ja aiheuttavat valkoisia naarmuja maisemaan, yksityiskohdat sumenevat.  Loppujen lopuksi päämme on täynnä pelkkiä sumentuneita ja epävarmoja kuvia vuosien takaa, joita tuskin edes pystyy enää palauttamaan mieleen.

Niinpä tänään kävellessäni kotiin ja kuunnellessani noita haikeita melodioita, en tuntenut enää mitään. Vihdoin pystyin taas kuuntelemaan erään bändin kappaleita ja ajattelemaan ”kuinka hienosti tehty ja ihana biisi”. Olin iloinen.