Loppumaton ja laimea tunnekuohu

Onko olemassa ikuista rakkautta?

Vai onko olemassa vain hyviä hermoja ja empatiaa? Kykyä sietää toista ihmistä koko elämänsä ajan, siitä huolimatta että tämä nalkuttaa vielä kahdeksankymppisenä nuoruusvuosien hurjasteluista?

Ehtiikö kukaan koskaan edes selvittämään mahdollisuutta ikuisesta rakkaudesta? Ikuinenhan on mahdollista vasta siinä vaiheessa, kun elämä on päättynyt. Joten jos vanha mummo on elänyt elämänsä miehen kanssa ja sitten kupsahtaa, on liian myöhäistä kysyä vielä kerran: ”Rakastatko häntä vielä?”

Olisiko helpompi kuvitella ikuisen rakkauden olevan mahdollista siinä tilanteessa, että toinen on kuollut? Lyhyen ja intensiivisen suhteen jälkeen toinen saisi surmansa, jolloin voisi vielä vanhanakin muistella haikeana tuota ihmistä ja sanoa rakastavansa tätä edelleen?

Kerran eräs tuttuni kertoi miltei viisikymmentä vuotta naimisissa oltuaan ja samaa rataa jatkaessaan, että pitkässä liitossa rakkauden täytyy olla laimeaa ja venyvää. Sitäkö se ikuinen rakkaus on?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s