Rakkaudella, unohdettu tuttavasi

Sukulaiset, ystävät ja kaverit ovat kaikille todella rakkaita ja tärkeitä. Voin vannoa että jokainen myöntää, ettei tulisi toimeen ilman omia tukihenkilöitään.

Näillä kaikista rakkaimmilla ihmisillä vain tuntuu olevan jonkinlainen etuoikeus nälviä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä tarvetta, sitä halua törkkiä toista siitä, ettei ole antanut tarpeeksi huomiota. Aina kun käyn isoäidilläni vierailulla, hän ottaa ensimmäisenä kalenterin käteen ja kertoo minulle, että olen viimeeksi käynyt vierailulla kuusi kuukautta sitten, viimeisin puhelu taas on tullut kaksi kuukautta ja kolme viikkoa sitten. Tämän hän ehtii siis tehdä ennen kuin olen ehtinyt toivottaa hyvää päivää. Viime kuussa näin tätä rakasta sukulaistani kaupassa, jolloin hän rynnähti kättelemään minua sanoen: ”Hauska tutustua, jos et muista, olen mummosi.”

Meistä jokainen harrastaa tätä. Toiset laittavat viestin perään sivuhuomautuksen, että olisi kiva nähdä, kun viime kerrasta on jo aikaa. Puhelun lopussa vihjaistaan, että käydäänhän kahvilla, koska kutsua ei ole viime aikoina kuulunut.

En ymmärrä mitä tällä haetaan takaa, mitä kukaan hyötyy siitä, että puolihuomaamattomasti piikittelee niitä ihmisiä, joista eniten välittää? Itseäni kyseinen toiminta lähinnä ahdistaa, en jaksaisi joka kerran kuulla kuinka olen ollut huono ihminen ja laiminlyönyt sosiaalisia kontaktejani. Yksi syy siihen, miksi viime puhelustani mummoni kanssa on niin pitkä aika, on juuri se ensimmäinen lause, joka jostain syystä on pakko päästä sanomaan: ”Kuuluuhan sinustakin joskus jotain.”

En myöskään ymmärrä sitä seikkaa, miksen itse sitten saa kutsua kahville tai pyyntöä tulla käymään isoäidilläni. Jos ihmiset kaipaavat toisiaan, miksi jäämme yksin kotiin odottamaan sitä ihmettä, että toinen ymmärtää juuri sinä hetkenä ilmestyä oven taakse? Miksemme ota itseämme niskasta kiinni ja tarkastele asiaa rationaalisesti? Ilmeisesti se on jonkinlaisten ihmisen sosiaalisten suhteiden ohjesäännöksien vastaista.

Haluaisinkin nyt näin julkisesti vakuuttaa teille, rakkaat ystävät ja toverit: Minä kyllä mietin teitä. Minä kaipaan teitä. Minulla on teitä ikävä. Elämässä nyt vain sattuu joskus olemaan jotain tehtävää, joten en pysty soittamaan jokaiselle teistä viikottain. Vaikka asuisitte lähellä, en ehkä käy vierailulla mielestänne tarpeeksi useasti. Se ei tarkoita, ettenkö pitäisi teitä tärkeimpinä asioina elämässäni. Minulle ei siis tarvitse tulla esittelemään itseään, jos törmäämme kaupungilla – ihan oikeasti, se on raivostuttavaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s