Tapahtumia arjesta

Tämän päivän naurettavia hetkiä:

o En ollut eilen paikalla, kun kanssalaskijat saivat kirjanpidon tenttinsä takaisin. Joukossamme oli kuulemma yksi hylätty arvosana, eikä kukaan vielä tiennyt kelle se napsahti. Alistunein mielin pyysin siis opettajaa näyttämään tenttini minulle, olin jo sadankymmenen prosentin varmuudella vastaanottamassa nollaa, kun hän kaivoi papereitaan esiin ja paljasti kiitettävän tenttiarvosanan neljä. Olin iloinen ja hämmentynyt, mutta lähinnä naurukohtauksen partaalla opettajan tokaistessa: ”Tämä on pitkällisen puurtamisen tulos, hyvä!”

o Olen saanut viime aikoina uusia tuttavuuksia, mutta en aina ole varma missä menee raja, viitsiikö ihmistä moikata koulun käytävällä vai ei. Siispä kävelin rennon tyylikkäästi erään tutun ohi eräs päivä tämän sanoessa moi. Itsehän jatkoin eteenpäin kävelyä hämmentyneenä, hiljaa. Tänään ajattelin korjata virheeni ja heilauttaa kättä vastaantulijalle. Nostin käteni tervehdykseen ja huomasin samassa, etten ole saamassa vastakaikua eleelleni. Päätin sitten tehdä klassisen tempun ja viedä käteni hiuksilleni ja sipaista niitä vähän taaksepäin.

o Luokseni oli tulossa ystäviä syömään ja olin luvannut oikein maukkaita ja erityisen makeita suklaahippumuffineita jälkiruoaksi. Kun katsoin rasvaisia vellipaakkuja vuokien pohjalla, en voinut kuin nauraa.

Pöystin tarina

Katselin sunnuntaina aikaa vietellessäni rattoisasti Pasilaa, kun juutuin erääseen lauseeseen, jonka aina niin nerokas Kyösti Pöysti sanoi:

”En aio kyllä enää koskaan muuttua ihmissuhteissani mihinkään.”

Jos sitä ajautuu uuteen ihmissuhteeseen, onko sitten olemassa jonkinlainen tarve muuttua joksikin, muuttua johonkin suuntaan? Mielestäni ihminen ei saisi koskaan unohtaa sitä omaa sisintä itseään, koska liian helposti sitä pystyy hukkaamaan itsensä vahvempien yksilöiden paineen alla. Myöskään itsenäisyyttä ei saa koskaan unohtaa. Vaikka ihmissuhteissa on aina kaksi ihmistä osallisena, ei toiseen saa nojautua liikaa ja menettää oman elämänsä hallintaa. On surullista nähdä niitä ihmiskohtaloita, jotka ovat eronneet pitkän suhteen jäljiltä, ja jonka jälkeen heidän on aloitettava etsimään jälleen itsenäistä omaa itseään, sitä henkilöä, joka osaa hoitaa omat asiansa ja oman elämänsä.

Lisäksi mietin, että jos on muututtava toisen ihmisen vuoksi, onko silloin löytänyt itselleen sen oikean elämänkumppanin? Jos toinen vaatii sellaista muutosta, jonka seurauksena häviäisi olennainen osa omaa itseään, on syytä nostaa kytkintä.

Toisaalta muutos voi olla myös hyvä asia. Jokainen meistä on pohjimmiltaan vähän itsekäs yksilö, ja parisuhteessa nimensä mukaisesti ei voi olla enää vain yksi yksilö, joka ohjaa kaikkea. Luulen että jokainen käy jossain vaiheessa elämäänsä läpi sen kriisin, jossa täytyy ajattelumalliaan ja käytöstään muuttaa sen verran, että osaa ottaa jokaisessa tilanteessa toiset ihmiset huomioon. Se, missä vaiheessa kyseinen kriisi iskee, riippuu tietysti täysin ihmisen kokemasta elämästä. Joissain tilanteissa suurperheen isommat sisarukset ovat voineet joutua kokemaan tuon muutoksen jo hyvin nuorina. Ehkä silloin kun huomaa, ettei voikaan syödä leipäpussin kolmea viimeistä viipaletta hyvällä omallatunnolla kysymättä ensin muilta, haluavatko he sitä syödä. Ainoat lapset tai muuten yksin elävät ihmiset taas saattavat kokea kyseisen tunteen vasta vuosien päästä, jopa elämänsä ehtoolla. Tosin jotkut voivat elää elämänsä loppuun asti onnellisina niissä mietteissä, joissa kaikuu vain minä minä minä.

Mitä jos kuitenkin ottaisi ihmissuhteissakin muutoksen tuulen avoimesti vastaan, ehkä sitä lopulta tajuaisi muuttumisen olevan vain positiivisempaan suuntaan? Hyvässä tapauksessa voisi kutsua itseään paremmaksi ihmiseksi.

Yhtä kaikki muutos pitäisi pystyä kuitenkin aina tiedostamaan. Asioista pitäisi pysyä kärryillä ja tarkkailla aina välillä, mihin suuntaan kulku ovat kääntymässä. Näin välttyisi tilanteilta, joissa liian myöhään huomaisi olevansa hiljaiseksi hissukaksi muodostunut hiirulainen tai alistunut ihmisraunio. Ehkä jopa hyvät muutokset voivat turhauttaa, jos sen aiheuttaja, esimerkiksi parisuhde, loppuu. Sen jälkeen saattaa joutua miettimään, että ei ole enää oma itsensä, ja mitä siitä kaikesta jäi käteen?

”Yksitoista kertaa seksiä ja särkynyt sydän.”

Hyvä ihminen

Jokaisen olisi hyvä joskus harjoittaa itsetutkiskelua. Vieraalle kielellä sanottuna voisi asian ilmaista näin:

Look deep into yourself.

Mutta mitä tekee siinä vaiheessa, jos huomaa olevansa huono ihminen? Jokaisella on tietysti omat arvonsa, joiden perusteella asiaa lähtee pohtimaan, mutta jos jollain saralla huomaakin olevansa vajaavainen? Jos arvostaa rehellisyyttä, avoimuutta, kiltteyttä ja kunniallisuutta ja huomaakin, että on tullut matkan varrella satutettua enempää kuin paria ihmistä? Mitä tekee katsellessaan taaksepäin ja huomatessaan talloneensa ihmisiä jalkoihinsa? Miten sen voi liittää omaan minäkuvaan tai muokata sellaiseksi, että pystyy vielä elämään itsensä kanssa?

Ehkä asian vaikeuden takia ihmiset eivät juurikaan pysähdy ajattelemaan omaa toimintaansa ja omaa itseään muiden silmin. Sitä on liian helppo pitää itsensä kiireisenä ja vain kuvitella tekevänsä ja toimivansa oikein. On mukava sitten keskusteluissa kertoa, kuinka noudattaa tiukkaa moraalista kuria elämässään ja lahjoittaa rahaa Unicefille.

Kenties se on taas se kuuluisa pelko, joka estää meitä ajattelemasta asioita kunnolla. Jossain piilotajunnassamme saatamme ymmärtää tekojemme todelliset luonteet, mutta piilotamme nämä ajatukset menemällä nettipankkiin ja laittamalla kolikoita hyväntekeväisyyteen. Kun poikien ilta on lähtenyt lapasesta ja seuraavana aamuna herää jatkoilta kovaan päänsärkyyn, on vain helppo kipaista kukkakaupassa ja mennä kotiin ruusukimpun kanssa. Elämämme on täynnä pieniä tekoja, joilla vakuutamme itsellemme olevamme hyviä ihmisiä.

Kuitenkin jossain vaiheessa tulee se tilanne, kun elämä rauhottuu hetkisen ajaksi ja sitä ehtii ajatella asioita. Todella katsoa asioiden sisälle ja syvimpiin syövereihin. Mitä sitä tekee, kun huomaa siellä syvimmän kuilun pohjalla hirviön? Mörön, jota ei olisi halunnut itsestään löytää? Pitääkö se hyväksyä? Pitääkö siitä yrittää taistella eroon?

Vai kun vauhti taas kiihtyy ja elämä heittelee ympäriinsä, voiko sen vain autuaasti unohtaa ja sanoa olevansa hyvä ihminen?

Kyllä

Olenkin kertonut teille rakkaasta mummostani. Hän asuu puolen kilometrin päässä minusta, mutta koska en ole ikinä ollut mikään tihein vierailija, en käy kylässä tarpeeksi useasti. Ja mistäkö tiedän etten käy tarpeeksi useasti siellä? Kerron esimerkin: kävin puolitoista viikkoa sitten nopealla visiitillä tuomassa hänelle pari tavaraa. En astunut eteistä pidemmälle, sillä olin aikeissa jatkaa ahkerasti tenttiin lukua. Kolmen ensimmäisen minuutin jälkeen olin saanut jo tarpeekseni tutusta herjasta, joista yksi kuului seuraavasti:

”Olet tainnut unohtaa, että sinulla on vielä mummo elossa?”

Kevät ja hormonit kenties

Bridget Jones on fiktiivisten naisten kömpelyyden kruunaamaton kuningatar. Näen sieluni silmin kirjoista tehdyistä elokuvista kohtauksia, joissa hän valuu laskettelusuksilla rinteestä aina apteekin tiskille asti kiljuen tai jysähtämässä takamus edellä kameran linssiin omaa televisio-ohjelmaansa kuvatessaan. Hänen viehättävä persoonansa sulautuu hullunkuriseen kömpelyyteen, joka jatkuu päivästä toiseen.

En itse ole mikään epätoivoisen romanttinen sinkku, joka kirjaa joka aamuisen painonsa ylös ja tekee lupauksia paremmasta päivästä ilman tupakkaa ja paria kiloa laihempana. Silti jokin Bridgetin ominaisuus on pesiytynyt arkeeni viime päivinä – nimittäin tuo täysi tohelointi ihmisten ilmoilla. Onko syy sitten kuukauden kierrossa, hormoneissa tai jossain syvällä korvien välissä, on hillitty käytös komeiden miesten, tai miesten ylipäätänsä, lähettyvillä osoittautunut kovin vaikeaksi.

Juuri eilen kohtasin erään pojan katseen koulumme käytävällä, ja koska ei pieni ystävällisyys päivää ainakaan pahenna, hymyilin tälle takaisin. Samalla kehoni päätti, että on hyvä aika kaataa kuumat kahvit omille jaloille eteenpäin kävellessä. Laskin pääni alas ja naureskelin itselleni ja toivoin olevani jo kauempana tapahtumapaikasta. Toissapäivänä taas kaupungilla kävellessäni hyvännäköinen nuori herra pyöräili minua vastaan. Korjasin aurinkolasieni asentoa kuin Horatio ikään ja astelin viileän tyylikkäästi eteenpäin. Paitsi että samalla eksyin peilikirkkaalle jäälle, meinasin kaatua sen siliän tien ja horjahtelin pari metriä eteenpäin kuin mikäkin torvelo.

Myöskään tuttuni eivät ole väistyneet tältä hulvattomalta käytökseltäni. Tänään aamulla kirjanpidon tunnilla aikaa kuluttaessani päätin, että oli erittäin hauskaa esittää poikapuoliselle toverilleni, kuinka pystyn tasapainottamaan muistivihkoani pääni päällä kesken opetuksen. Vastaanotto vitsailulleni oli jäätävää.

Ehkä se on tämä orastava kevät, joka saa sisäisen Bridget Jonesini heräämään henkiin ja viemään minut tilanteesta toiseen. Koska kuitenkin yleensä osaan nauraa itselleni, ei asia minua sinänsä haittaa. Vilpitön pieni toiveeni on, että pysyisin edes hengissä kompuroinniltani.

Hups

Lehdissä oli suuret otsikot siitä, kuinka laulaja oli jättänyt bändinsä kirjeellä. Radiossa nainen paasasi suureen ääneen: ”Kamalaa, Lauri Tähkä! Mutta ehkä tämä onkin tällainen miesten juttu, miesten ominaisuus. Minä en ainakaan ole koskaan kuullut yhdestäkään kunniallisesta ja järkevästä naisesta, joka olisi jättänyt jonkun tekstiviestillä tai sähköpostilla.”

Ja pienen hetken tunsin piston sydämessäni ja häpesin yksin työpaikan taukotuvassa istuessani.

Narri

Mitä tuli tehtyä? Mitä tuli sanottua? Järki lähti, lähditkö sinäkin?

Olet kaunein maan päällä. Miten voitkin olla  noin komea. Voi olet jotain sellaista, jota kukaan muu ei vielä tähän mennessä ole ollut minua kohtaan. Mistä muualta muka löytäisi jotain noin uniikkia? Onpa sinulla niin valtavan kauniit silmät.

Soitan juuri vanhalle tutulleni ja sanon suorat sanat. Lähetän ihastukselleni tosi kivan viestin. Tanssin kuusi tuntia putkeen lavalla. Käväisen jatkoilla. Laitan uusia viestejä tutuille. Käyn kertomassa tuntemattomalle miehelle, että hän on ihan varmasti ollut minulla yötä. Heitän sammakoita suustani sen minkä ehdin.

Päivän valon saapuessa huomaa yön tehneen meistä narreja. Kun tajuaa hetken jo uskoneensa niihin siirappisiin sanoihin. Kun huomaa, ettei ole saanut vastausta viesteihinsä. Kun muistaa miten haukkui hyvän ystävänsä. Kun tajuaa luulleensa, että tekee parhaat mahdolliset päätöksensä juuri sillä hetkellä. Kun panee merkille asioiden olevan jotenkin pielessä. Kun todella ja viimeinkin ymmärtää.