Niitä näitä

Kyllä äiti, minun piti käydä jo nukkumaan, mutta yhtäkkiä uni ei tule kuuloonkaan. Haluan miettiä niitä luurankoja, joita kaapistani kurkistelee. Haluan pelätä niitä ja kuvitella, olisivatko ne poissa jos olisin tehnyt jotain toisin.

Niin niin, äiti, mutta kun haluan velloa itsesäälissä ja tutkia koneelle raivoavana teininä tallentamiani muumioita. Sitten haluan vaipua unholaan ja kaihon laaksoon ja toivoa, että asiat olisivat vielä kuin niissä kuvissa, joita arkistoistani olen kaivanut.

Joo, äiti, minä tiedän, että olet aina neuvonut miettimään asioita etukäteen, mutta ei se ole aina niin helppoa. Siksi haluan keskellä yötä jossitella asioita ja miettiä, olisiko maailma parempi paikka, olisiko minulla enemmän ystäviä ja olisiko elämäni helpompaa, jos olisin vuosia sitten kääntynyt vasemmalle.

Mutta loppujen lopuksi, äiti, minä olen silti aina kääntynyt oikealle. Vaikka mitä nyt tekisin. Joten voisitko kertoa minulle yhden asian? Missä vaiheessa elämää sitä oppii hyväksymään asiat, joita ei voi muuttaa?

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s