Ei aikatauluja

En yleensä suunnittele kovin kauas eteenpäin, mitä haluan tehdä. Vanhempani soittelevat välillä minulle viereiseen kaupunkiin ja kyselevät koska aion tulla kotiin. Yleensä heitän vastauksena joukon vapaapäiviäni, ja kerron ehkä tulevani joskus silloin. Loppujen lopuksi saatan kuitenkin soittaa jo seuraavana päivänä ja kertoa tulevani kylään. Olin viime viikolla miettinyt kotiin menemistä pari päivää, mutta päätin asian lopullisesti vasta seitsemän aikaan lauantai-iltana, kun kahdeksalta piti lähteä jo kävelemään juna-asemalle.

Samoin ystäväni kyselevät, koska matkustelen muihin kaupunkeihin tai mitä huomenna tehtäisiin. Yleensä en osaa vastata mitään, tai mumisen jotakin mystistä ja heittelen mitä kummallisempia vaihtoehtoja. En tee sitä ilkeyttäni, vaan siksi, että elän hetkessä. En halua päättää kolmea kuukautta aiemmin jotain menoa, jos juuri sinä päivänä olenkin vaikka kipeä, väsynyt tai muuten tuntuu siltä, ettei haluakaan lähteä toiselle puolelle maailmaa.

Isäni sanoo minun kyykistelevän, mutta minusta on mukava säilyttää tapani. Haluan pitää asiat sen verran avoinna, että voin tällä sekunnilla päättää mennä elokuviin. Viime kesä oli hieno esimerkki taktiikkani onnistumisesta, sillä vietin yhden parhaista kesistäni. Hyppäsin junaan milloin halusin, kävin pyörälenkillä jos ehdin. Jos en jaksanut, makasin sängylläni, katselin kattoa ja mietin elämää ja kuumuutta.

Kuka sitä jaksaa elämäänsä liikaa suunnitella?

Kysymyksiä

Missä menee raja hauskanpidon ja liiallisen hauskanpidon välillä? Onko se yksi niistä kuuluisista veteen piirretyistä viivoista?

Jos on tutustunut yhden illan aikana kymmeneen uuteen ihmiseen, onko se merkki siitä, että on ollut hauskaa? Jos ei muista puolienkaan nimiä seuraavana aamuna, onko se merkki siitä, että on ollut liian hauskaa?

Kuka vastaa? Keneltä voi kysyä, ylittikö rajan? Onko muiden mielipiteellä sittenkään mitään väliä?

Suuri keitos

Jos ihminen saisi leikkiä jumalaa, mitähän siitäkin seuraisi? Jos meistä jokainen saisi itse valita ne ainekset, sekasorrot ja liemet, joista muodostumme? Kolme tippaa itsekeskeisyyttä, kymmenen itsetuntoa ja kaksikymmentä empaattisuutta. Tai kunnianhimoa koko kulho täyteen?

Uskon, että siitä seuraisi katastrofi. Olisi liian helppoa antaa itselleen sellaiset ainekset, jotka takaisivat juuri itselleen parhaat lähtökohdat elämään ja unohtaisi kaikki muut. Luonnon hoitaessa asioita on vain kurjaa sattumaa ja erittäin harvinaista, että jostain pulpahtaa pinnalle niin harhaluuloinen itsekäs ihminen kuin eräs puolueenjohtaja viime vuosisadalla Saksassa, mutta itse saattaisimme tehdä omalle persoonallemme karhun palveluksen.

Jos saisimme itse valita aineksemme, olisimme kaikki täynnä myös itsenäisyyttä ja pärjäämisen taitoja. Kuka silloin enää edes kaipaa toisia ihmisiä, jos kivun pelossa olisimme muokanneet itsestämme luodinkestäviä ja tunteettomia oman edun tavoittelijoita? Muistaisiko joku sekoittaessaan soppaansa lisätä sinne aimo annoksen kykyä rakastaa?

Ja sitäpaitsi olemme täydellisiä vain epätäydellisyydessämme. Voi myös olla, että vaikka itse saisimme päättää ainesosamme, meitä olisi maailman päällä silti viisi miljardia erilaista ihmistä. Jokainen laittaisi omaan keitokseensa niitä luonteenpiirteitä, joita itse toisissa arvostaa ja jokainenhan meistä on yksilö. Minä arvostan rehellisyyttä mutta joku voi katsoa ylöspäin henkilöä, joka raivaa keinoja kaihtamatta tiensä huipulle.

Ehkä on vain hyvä, että se on sattuman, kohtalon tai Herran käsissä mitkä välineet meille on syntyessä annettu käteemme. Jos ei tilanne miellytä, aina voi muovailla omalle elämälleen mieleisensä raamit, sillä loppupeleissä ihminen ehkä sittenkin on sitä, miksi itsensä tekee, ei sitä, joksi hänet on luotu.

Ruokaa ja karkkia

Maailma on epäreilu paikka. Se tarjoaa monia mielenkiintoisia ja houkuttelevia mahdollisuuksia, mutta samalla se pakottaa ymmärtämään kuinka hyvin asiat ovat jo sinällään. Sitten sitä riutuu kahden vaiheilla, pitäisikö ottaa vai antaa olla, tulisiko olla onnellinen vai mahdollisesti vielä onnellisempi? Ja tietysti sitä ymmärtää myös riskin, että elämä saattaa minä hetkenä hyvänsä vetäistä maton jalkojen alta, jolloin joutuu seikkailemaan tyhjän päällä.

Sama ilmiö toistuu kaupassa, kun seisoo karkkihyllyn edessä. Vaihtoehtoja on liikaa. Samalla tietää, että parasta olisi vain kävellä pois ja syödä kotona jääkaapista löytyvä eilinen ruoka ja tyytyä siihen. Kuitenkin sitä seisoo siinä hyllyn edessä ja harkitsee. Voi myös olla, että vaihtoehdot sokaisevat niin, ettei enää haluakaan mitään. Tai haluaa kaiken. Haluaa syödä kotitekoisen ruoan, haluaa suklaata, haluaa salmiakkia ja mutakakkua ja vaniljajäätelöä.

Maailma on epäreilu paikka. Haluan kaiken, mutta eihän sitä voi koskaan tunnustaa ääneen. Muuten saa otsaansa leiman: itsekäs.

Minun kuplani

Ihminen rakentaa elämäänsä erilaisia kuplia. Sellaisia, jotka suojaavat totuudelta ja ruokkivat haaveita ja unelmia, mielikuvia siitä maailmasta, jollaisessa haluaisi todellisuudessakin asua. Mikäs sen mukavampaa kuin elää siinä toivossa, että ihastus olisikin kiinnostunut sinusta, että tuttavasi pitävät sinua mahtavana tyyppinä tai että pomo antaa minä hetkenä hyvänsä ansaitun palkankorotuksen.

Kuplat suojaavat itsetuntoamme. Ei kukaan halua pitää itseään hirveänä juoruilijana tai kamalana haahkana. Jokainen yrittää suojella itseään ja omaa minäkuvaansa. Uskon jokaisen olevan sen verran narsisti, että haluaa rakastaa itseään.

Mikään ei ole itselleen niin tärkeä kuin – no, oma itse. Ehkä siksi niiden kuplien puhkeaminen, jotka suojaavat itsetuntoamme, sattuu eniten. Siinä on kriisin paikka, sillä joskus totuus on vaikea pala.

Miehet puhuvat miehistä

Yleinen harhaluulo on, että naiset puhuvat pahaa toistensa selkien takana jatkuvasti. Naiset ovat muka kamalia juoruakkoja, heittelevät veitsiä toistensa selkiin sen minkä ehtivät. Harhaluulo. Olen huomannut, että miehet ovat pahempia juoruilijoita. Tai jos nyt eivät aivan pahempaa luokkaa, niin ainakin jämäkästi samalla tasolla.

Minua kiinnostaa välillä kuulla, minkälaisia ihmisiä toisten mielestä tunnen, jos meillä on yhteisiä tuttuja. Vuoden mittaan olen saanut kuulla miesten suusta toinen toistaan imartelevampia kommentteja. Parhaisiin on kuulunut muun muassa tällaisia kommentteja: Se on täysi pelle. Voi ei, mikä idiootti, yritän aina vältellä sitä julkisilla paikoilla, mutta jonkun kulman takaa se aina hyppää eteen moikkaamaan kuin idiootti. Tiedätkös oikein millainen mies se on olevinaan? Voi kunpa vain tietäisit.

Olen siis tehnyt johtopäätöksen empiiristen tutkimusteni pohjalta: Naisia ei saa enää kutsua pahimmiksi juoruilijoiksi.

Mitäänsanomaton

Jos jotain itsestäni haluan ajatella, niin haluaisin kuvitella olevani jotakin erityistä. Etten olisi kuten kaikki muut mielipiteideni ja käytökseni kanssa. Toivoisin nauruni kuuluvan kovemmin kuin muilla, vitsieni olevan edes hitusen hauskempia ja juttujeni pikkuisen mielenkiintoisempia kuin tavalliset hyvää päivää -keskustelut.

En voi kuvitella juurikaan mitään pahempaa kolausta egolleni, kuin että joku tulisi sanomaan minun olevan Hillevi Hiiri. En mene sanomaan, jääkö minusta ihmisille hyvä vai huono mielikuva, mutta toivottavasti minut edes muistetaan ensitapaamisen jälkeen, joko siinä hyvässä tai huonossa. Koska olen mitä olen, ei kaikki maailman ihmiset voi minusta pitää. Jos olisin tuo Hillevi Hiiri, ehkä minua ei muistettaisi, mutta jos muistettaisi, niin jättäisin neutraalin maun suuhun eikä kellään olisi minusta mitään pahaa sanottavaa.

Toivottavasti siis en ole hajuton ja mauton ihminen. Hillevit ovat tylsiä ihmisiä, hiljaisia seinäruusuja, joilla on nuttura päässä ja ajatukset ja mielipiteet yleistä massaa. Toisaalta työssäni minun on oltava juuri tuo hiirulainen, jonka jutut eivät loukkaa ketään. Olen saanut opetella vuosien varrella, miten säästä voi tehdä päivän juttuaiheen tai miten vanhusten sairauksia pitää jaksaa kuunnella suu kiinni. Olen saanut myös taistella itseni kanssa, etten kerro hauskoja juttujani aivan kaikille. Joskus huomaan jonkun tuotteen, josta keksin nasevan heiton, avaan jo suuni, mutta päätän vielä vilkaista asiakasta. Yleensä arvioin asiakkaan kuitenkin sellaiseksi, joka varmaan suuttuisi heitostani ja kertoisi legendaarisen kommentin: ”En tule kauppaanne enää koskaan.” Joten suljen suuni.

Loppujen lopuksi – jos minua haluaa loukata, sano minua mitäänsanomattomaksi.