En yleensä suunnittele kovin kauas eteenpäin, mitä haluan tehdä. Vanhempani soittelevat välillä minulle viereiseen kaupunkiin ja kyselevät koska aion tulla kotiin. Yleensä heitän vastauksena joukon vapaapäiviäni, ja kerron ehkä tulevani joskus silloin. Loppujen lopuksi saatan kuitenkin soittaa jo seuraavana päivänä ja kertoa tulevani kylään. Olin viime viikolla miettinyt kotiin menemistä pari päivää, mutta päätin asian lopullisesti vasta seitsemän aikaan lauantai-iltana, kun kahdeksalta piti lähteä jo kävelemään juna-asemalle.
Samoin ystäväni kyselevät, koska matkustelen muihin kaupunkeihin tai mitä huomenna tehtäisiin. Yleensä en osaa vastata mitään, tai mumisen jotakin mystistä ja heittelen mitä kummallisempia vaihtoehtoja. En tee sitä ilkeyttäni, vaan siksi, että elän hetkessä. En halua päättää kolmea kuukautta aiemmin jotain menoa, jos juuri sinä päivänä olenkin vaikka kipeä, väsynyt tai muuten tuntuu siltä, ettei haluakaan lähteä toiselle puolelle maailmaa.
Isäni sanoo minun kyykistelevän, mutta minusta on mukava säilyttää tapani. Haluan pitää asiat sen verran avoinna, että voin tällä sekunnilla päättää mennä elokuviin. Viime kesä oli hieno esimerkki taktiikkani onnistumisesta, sillä vietin yhden parhaista kesistäni. Hyppäsin junaan milloin halusin, kävin pyörälenkillä jos ehdin. Jos en jaksanut, makasin sängylläni, katselin kattoa ja mietin elämää ja kuumuutta.
Kuka sitä jaksaa elämäänsä liikaa suunnitella?
tunnegeneraattori 