Elämä jatkuu, Mrs. Bean

Jos minut tuntee, on varmasti huomannut minun olevan joskus varsinainen tohelo. Haluaisin sanoa, että olen itse siihen jo täysin tottunut ja ettei kyseinen ominaisuus haittaa minua ollenkaan, mutta valitettavasti en voi sanoa sitä. Onneksi tilanteissa auttaa itseironia, joka minun on ollut pakko opetella. Jos suunnistaessa itse on ainut, joka varoittamatta humpsahtaa märkään suomättääseen ja kuuntelee loppupäivän joka askeleella kuuluvaa märkää, imukuppimaista slurps-ääntä, mitä muuta voisi tehdä kuin nauraa itselleen?

Viime päivinä on taas tullut mietittyä eräitä hienoja hetkiä elämästäni, jolloin ei ole ollut muuta tehtävissä kuin nauraa. Vaihtoehtoisestihan sitä voisi tietysti purskahtaa hillittömään itkuun ja vetäytyä ulkomaailmasta toheloinnin pelossa, mutta minusta se ei sittenkään ole vaihtoehto.

o Kuulin radiosta, kuinka tietokilpailussa tehtävänä oli nimetä kolme automerkkiä, joiden nimi alkaa H:lla. Kertasin tätä kysymystä hyvien ystävieni kanssa kahvipöydässä. Kaverini hiljentyi kahden onnistuneen nimeämisen jälkeen, jolloin minä heitin ilmoille sellaisen merkin, joka aiheutti vain suuren naurunremakan niin tyttöjen kuin poikienkin kesken. Hondahyundai. Yksi automerkki. Äitillänikin on sellainen. Niinpä niin ja seuraavaksi markkinoille lanseerataan varmasti uusi Volvoferrari.

o Joskus voisi kirjoittaa itselleen ylös neuvoja tulevaisuutta varten. Tällainen note to self -hetki sattui keväällä oltuamme tyttöporukalla laivalla. Baarit olivat jo kiinni ja minä jatkoin juhlimista. Jälkiviisaana olisin jättänyt kuitenkin sen hyttikortin hypistelemisen väliin, sillä yön tunteina sitä tuli väänneltyä ja käänneltyä mitä erilaisimpiin myttyihin. Kuuden aikaan aamulla sitten hakkasin hyttimme ovea ja huutelin kavereideni nimiä. Kukaan ei vastannut. He kaikki olivat sammuneet sänkyihinsä, samalla kun minä riehuin oven takana. Olin auttamattoman kaukana omasta pedistäni, johon olisin voinut kellahtaa nukkumaan hetkeksi, kädessäni ainoastaan toimimattomaksi rytistelty hytin avainkortti.

o Aamuihminen kun en missään nimessä ole, muistan elävästi yhden yläasteella kahdeksalta pimeänä talviaamuna alkaneen kotitaloustunnin. Olen melko varma, että olin vielä siinä vaiheessa syvässä unessa, kun aloitin leipomusten teon. Reseptissä käskettiin sulattaa rasvaa, jolloin minä otin paketin leivontamargariinia, leikkasin oikeankokoisen siivun ja iskin rasvan mikroon paperissaan sulamaan. Joku viisaampi voisi miettiä, että mihin se rasva olisi siitä sulanut. Mikron pohjalle? Asiat eivät kuitenkaan ehtineet edistyä niin pitkälle, että siitä olisi tullut ongelma, sillä koko paperinen kääre syttyi tuleen. Olin siis loihtinut pienen nuotion mikroaaltouunin sisälle.  Yksi luokkakavereistani oli onneksi enemmän hereillä kuin minä, hän juoksi toiselta puolelta luokkaa huutonauraen: ”Niina, mitä sie oot taas menny tekemään?”

o Viimeisimpänä naurut heruttaneena kömmähdyksenä voisin kertoa syntymäpäivistäni. Sain lahjaksi grillipihdit, jotka oli sidottu maalarinteipillä tiukasti yhteen. Kaverini ähelsi teipin kanssa aikansa, kun minä tarjouduin voittajan elkein auttamaan. Repäisin avaimella teipin rikki voitonriemuisena, mutta samassa sain pihtien toisen sangan päin naamaani melkoisella voimalla kymmenen ihmisen tuijottaessa vieressä.

Tiedän, ettei elämästä selviä hengissä. Silti minun kohdalla tuo lausahdus kuulostaa joskus uhkaavammalta kuin ehkä pitäisi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s