Avarakatseisuus – tai sitten ei

Minä tiedän, että maailmassa on monta ihmeellistä asiaa. On niin paljon kummia sattumia, kiistattomia faktoja ja urbaanilegendoja, että pienen ihmisen pää menee varmasti täysin sekaisin.

Sitten on eräs asia, joka saa minut todella vihaiseksi. Tiedostan maailmassa olevan kaikenlaista pohdinnan arvoista asiaa, ja tiedostan myös ettei kaikkea vain pysty käsittämään. Kaikkea ei voi omaksua, tiedän. Silti minut saa vihaiseksi, jos ei edes suostu yrittämään ymmärtää. Miksi pitää jostain asiasta päättää, että tämä nimenomainen käytäntö menee niin yli hilseen, ettei edes yritä ajatella asiaa sen enempää? Etenkään jos asia liittyy siihen, että jokainen ihminen on erilainen. Miksi pitää tehdä päätös olla hyväksymättä erilaisuutta?

Minulla on eräs sukulainen, joka on päättänyt olla ymmärtämättä. En halua edes keskustella hänen kanssaan kyseisestä asiasta, sillä se saa vereni kirjaimellisesti kiehumaan. Tunnen kuinka poskeni alkavat punoittaa ja ärsytyksen tunne nousee korvissa kohisten. Sukulaiseni on nimittäin päättänyt olla ymmärtämättä masennusta. Kyllä, luit oikein. Hänen mielestään maailma on ihan mukava paikka, eikä tästä tarvitsisi sen enempää pahoittaa mieltään, sen kuin porskuttaa eteenpäin.

Olen joskus yrittänyt puhua hänen kanssaan asiasta enemmän. Yritin selittää kuinka ihmiset ovat erilaisia, ja toiset asiat vain ovat vaikeampia toisille. Kissan kuolema ei toisesta saata tuntua miltään, kun toinen itkee menetetyn ystävän perään puoli vuotta. Ihmiset ovat erilaisia, eikä kukaan voi koskaan täysin sanoa, miltä toisesta ihmisestä tuntuu. Siksi minusta on järkyttävän epäkypsää ja jopa julmaa olla antamatta toisille ihmisille oikeutta tuntea asioista niin kuin he tuntevat. Sitten sukulaiseni vastaa, että elämä on nykyään liian helppoa, ihmiset ovat heikompia kuin koskaan ja ennen kissanraato olisi syöty nälissään ruokapöydässä.

Se, että suutun tästä asiasta, ei tarkoita sitä, etteikö ihmisillä saisi mielestäni olla mielipiteitä. Tottakai minullakin on omat katsantokantani asioihin, ja sukulaiseni saa olla sitä mieltä, ettei masennuksesta ole mitään hyötyä. Eri asia on sitten miten asian ilmaisee, ja miten hän ei ole valmis minkäänlaisiin myönnytyksiin omassa kannassaan. Pahimmalta minusta tuntuu se, ettei hän edes hetken verran voi yrittää nähdä asioita toisen ihmisen silmin.

Minullakin on mielipiteeni, mutta en ole koskaan sanonut, että ne ovat absoluuttisen oikeita, ja että kaikki muut ovat väärässä. Se olisi vain tyhmää. Jos tästä yrittää löytää jotain positiivista, niin tiedänpä ainakin että jos kohtaan elämässäni vastoinkäymisiä, en mene kertomaan niistä suru puserossa sukulaiselleni. Hän ei ymmärtäisi.

Mainokset

Valkoinen totuus

En koskaan pysty huiputtamaan äitiäni. En ole pystynyt siihen moneen vuoteen, en edes muista milloin viimeeksi olisin kyennyt salakavalaan totuuden muunteluun hänen kohdallaan. Jopa silloin, kun hän soittaa yli neljänkymmenen kilometrin päästä ja kysyy jotain, hän tietää aina, joka kerralla, vastaanko totuudenmukaisesti vai en.

Onko äidilläni yliluonnollinen kuudes aisti totuuden suhteen? Vaikka hän varmasti niin toivoisikin asian olevan, niin ei. Minä olen maailmankaikkeuden surkein valehtelija. Jos minulta kysyy jotain, johon en välttämättä haluaisi vastata juuri kuten asian laita näyttäisi olevan, on kuin maa häviäisi jalkojeni alta ja alan haparoida ympäriinsä kuin hukkuva. En halua paljastaa kaikkia keinojani vältellä näitä tilanteita, sillä muuten ihmiset saisivat minusta sellaisen yliotteen, ettei mitkään asiani enää olisi yksityisiä, vaan joutuisin varmasti kertomaan kaikille kaiken.

En ymmärrä milloin tämä naurettava käytökseni on alkanut, sillä mielestäni pienet valkoiset valheet kuuluvat elämään. Esimerkiksi äitini ei tarvitse mielestäni tietää kaikkea elämästäni, sillä liika informaatio ei ole kellekään hyväksi. Enkä minä todellakaan ole niin avoin ihminen, että mieluusti jakaisin jokaisen pienen yksityiskohdan elämästäni toisille. Olisi paljon mukavampaa, jos äitini ei tietäisi minun olleen kotona lauantai-illan bileiden jälkeen vasta aamulla kahdeksalta, mutta jos hän kysyy sitä minulta, en löydä pakotietä. Yhtäkkiä sanavarastooni kuuluvat vain ö- ja ä-kirjaimet, joita hoen niin kauan ennen kuin luovutan ja kerron totuuden.

Silti mietin, että vaikka olen ehkä huonoin valehtelija maan päällä, ei se tee minusta täysin rehellistäkään. Ehkä vain noudatan kuuluisaa linjaa siitä, että kertomatta jättäminen ei ole valehtelua. Jos siis puhun jotain, puhun totta ja jos en puhu jostain… Se jääköön mysteeriksi.

Säälittävät sävelet

Viime aikoina olen käyttänyt aikaa uuden musiikin etsimiseen, ja jotain uusia bändejä olen myös löytänyt. Soittolistani ovat kasvaneet spotifyssä erilaisilla rockahtavilla kappaleilla sekä kauniilla melodioilla.

Silti vaikkakin musiikki on hyvää, sanoituksissa olisi toivomisen varaa. Eräässäkin biisissä, joka on ollut vakiokuuntelussa jo muutaman päivän, lauletaan vapaasti suomennettuna: ”Elämäni on niin halveksittavaa, yritäpä keksiä minulle yksikin syy, miksi edes jatkaisin tätä eloni tietä.”

Eihän tätä viitsi edes myöntää julkisesti, että tällaista kuuntelee. Luulevat minun vielä taantuneen takaisin angstiseksi murrosikäiseksi.

Jippii ja muita kiljahduksia

Olen viime aikoina repinyt iloni kaikesta mahdollisesta, mitä nyt olen saanut aikaiseksi tai mitä ikinä mukavaa minulle on tapahtunut. Elämä on paljon mukavampaa, kun osaa olla onnellinen pienistäkin asioista, koska jos nyt ollaan rehellisiä, kellä on jotakin isompaa aihetta olla onnellinen aina kun herää aamuisin? Siis jollei lasketa mukaan sitä, että on terve ja elossa, koska siitähän pitääkin olla onnellinen joka päivä, vaikka siitä iloitseminen unohtuu meiltä – joka päivä.

Viime viikolla otin ilon irti siitä, että kävin ottamassa korviini kolmannet reiät ja korut. Niinkin typerä asia sai minut moneksi päivää iloiseksi, sillä peiliin katsoessani ihastelin monia korujani. Yhdet ehdin kyllä jo hävittää tavalliseen tohelo-tyyliini, ehtiväthän ne koristaa korviani peräti kokonaisen vuorokauden, mutta mitäs pienistä.

Toinen hilpeää innostusta aiheuttanut asia oli äkkilähdön varaaminen yhden parhaan ystäväni kanssa. Minulla on lomapäiviä, minulla on säästössä rahaa, minulla on hyvää seuraa, joten miksen lähtisi nauttimaan näistä tulevista leppoisista päivistä ulkomaan aurinkoon? Sehän on tarinoiden mukaan ihan eri aurinko, joka siellä Suomen rajojen ulkopuolella paistaa. Lomarannat ovat oma maailmansa. Lomaviikoilla tapahtuneet asiat jäävät sen ajan salaisuuksiksi ja niiden ihmisten välille, jotka asiat kokivat. Eikö vain? Minäkin saan nyt kokea tämän hullaannuttavan lomatunnelman, kun astun 14. elokuuta elämäni ensimmäistä kertaa lentokoneeseen.

Olin, ja olen vieläkin, varmasti raivostuttavan innokas näistä(kin) asioista. Olen päättänyt, ettei sitä intoa vie mikään. Ei edes kavereideni kertomat tarinat, kuinka eräs sairastui heti ensimmäisenä päivänä samassa lomakohteessa ruokamyrkytykseen, tai kuinka toisella kaverillani kolmannet korvareiät olivat niin pahassa tulehduskierteessä, ettei hän käytä enää niissä koruja.

Minä olen päättänyt olla iloinen, joten yrittäkää nyt vain kestää minua.

Univaje

Univelka on kuin tappava tauti minulle. Jos valvon tarpeeksi paljon, jossain vaiheessa kehoni menee oikosulkuun. Saan migreenin, mahaan koskee, silmiin särkee, enkä yksinkertaisesti pysty tekemään enää mitään muuta kuin lojumaan sängyssä.

Fyysisen oikosulun lisäksi vaivun myös henkisesti jonkinlaiseen kaamokseen. Ajatukset eivät pysy harjoitellun positiivisilla reiteillään, vaan luisuvat väkisin surumielisyyden puolelle. Normaalistikin ylianalysoiva mieleni käy ajatuksia ja tuntemuksia läpi yksitellen, löytäen vain kaikki negatiiviset sävyt niistä. Loppujen lopuksi tilanne johtaa siihen, että istun blogini ääressä kuunnellen haikeita kappaleita rakkaudesta ja elämästä.

Jos käyn nyt ajoissa nukkumaan, heräänkö aamulla taas virkeänä? Onko huominen aina parempi, jos siihen yrittää kovasti uskoa?

Uusi lehti markkinoille

Olen tässä harkinnut tuovani Suomen markkinoille uudenlaisen lehden. Olen kehitellyt monenlaisia vallankumouksellisia palstojan tuohon julkaisuun.

Ihmiset voisivat esimerkiksi ilmoittaa kaiken julkkisten tai naapureidensa tekemisistä. Mitään ei sensuroitaisi pois, vaan voisin tyynesti julkaista lehdessäni jutun, jossa kerrotaan vuoden 1993 missin käyneen kaupassa ja ostaneen tuhtia juustomakkaraa. Ihmiset saattaisivat saada tällaisista kiinnostavista (turhanpäiväisistä) paljastuksista myös palkkion, joka herättäisi virkeät yhteiskunnan jäsenet tavoittelemaan uutiskynnystä mitä erilaisimmilla ja shokeeraavilla (tylsillä) tarinoilla. Olen varma, että muitakin kiinnostaa myös minun naapurini hieno tapa osoittaa kunnioitusta luonnolle syöttämällä mukavia kanssaeläjiämme, lokkeja (haluaisin miehelle elinkautisen tuomion tästä rikoksesta).

Sitten voisin soitella erilaisille suomalaisille julkkiksille ja ö-luokan tähdille ja udella heiltä typeriä asioita. Voisin myös julkaista sitten nämä puhelinkeskustelut sanasta sanaan lehdessäni, jälleen sensuroimatta mitään. Artikkelin nimikin voisi olla kekseliäästi ”Meitä kiinnostaa – tai sitten ei” (ihan totta, tämä on uusi villitys). Teksti voisi kulkea jotakuinkin näin:
Minä: Moi!
Julkkis Ö: Noh, moikka.
Minä: Olen aika varma, että näin sinut äsken tonkimassa roskistani. Miten kommentoit?
Julkkis Ö: Eihän tähän voi kommentoida mitään, olen juuri kotona syömässä voileipää, miten voisin olla jossain sinun roskiksia penkomassa?
Minä: Mutta kun olen melko varma asiasta, äsken juuri katsoin pihalle ja siellä oli sinun näköisesi tyyppi heilumassa.
Julkkis Ö: *hiljaisuus*
Minä: Haloo?

Sitten voisin lennättää eri ihmisiä lehden piikkiin lomalle ja ottaa heistä lomakuvia. Eivätkös kaikki aina rakasta niitä hetkiä, kun Mirkku-täti kaivaa loma-albuminsa esille ja esittelee rantakuntoista (hylkeenomaista) bikinikroppaansa? Nyt näitä kuvia voisi katsella myös lehden sivuilta toisten ihmisten sukulaisista. Voisin myös kertoa artikkeleissa, että lomalle viemäni pariskunta riiteli dramaattisesti (keskustelivat mihin menevät syömään) tai että he viettivät erityisen kauniin ja romanttisen loman (istuivat ottamassa aurinkoa kaiket päivät).

Sitten palkkaisin lehteeni vielä yhden ihmisen varta vasten keksimään hassunhauskoja (idioottimaisia) puhekuplia erilaisiin nauruhermoja (kyynelkanavia) kutitteleviin kuviin. Otokset voisivat esimerkiksi esittää hyppäävää koiraa, joka sitten sanoisi ”Kato mama, mä lennän!” Ja kaikille tulisi tästä hyvä mieli.

Älkää unohtako sitten katsoa viimeistä sivua, siellä on joku seksikäs malli (naapurintyttö) esittelemässä itseään, ja sitten loppuvuodesta lehdessä esiintyneistä naikkosista äänestetään kaunein.

Ei mutta tällainen lehtihän on jo olemassa, luin sitä tänään. Voi älyn riemuvoitto!