Liikaa hömppäongelmia

Ihmisillä on nykyään liikaa odotuksia elämältään. Kaiken pitäisi olla jotakuinkin täydellisen mahtavaa, jotta voisimme sitten kehuskella siitä mahdollisimman monille kavereillemme ja pöyhkeillä sillä, miten emme ole itkeneet moneen vuoteen  minkään asian takia. Nuo odotukset kumpuavat yhä pienenevästä maailmasta, jossa jokaisella meistä on tietotaitoa ja turhaakin informaatiota enemmän kuin kokonaisella sukupolvella meitä ennen.

Luulen, että etenkin miehet voivat välillä raapia päätään ja miettiä, että mistä hitosta me naiset olemme taas repineet jonkin omituisen riidan aiheen. Pöytäliina ei olekaan vaaleanpunainen ja kirjahyllymme ei olekaan täynnä Dostojevskiä, joten mikseivät naiset siis yrittäisi korjata tätä epäsuhtaista elämäänsä? Hyvät miehet, voin kertoa teille, että maailman viisisataa erilaista naisten hömppälehteä ovat syypäitä tähän. Jos keräämmekin hienosta elämästä innoittavia tarinoita uutisista, televisiosta ja Internetistä, on mielestäni yksi suurimmista syypäistä lehdet. Ostamme niitä innoissamme kioskeilta, jonka jälkeen menemme kotiimme lukemaan 65 syytä siitä, miksi elämämme onkin itse asiassa aika hanurista.

Viimeisimmässä tyttöjen lehdessä oli muun muassa muutama kymmenen neuvoa miehiltä, mitä he olisivat toivoneet edellisessä suhteessa petipuuhiltaan. Naiset lukevat tämän artikkelin ahnaasti, sillä mitä sitä ei tekisi parantaakseen omaa parisuhdettaan? Toivon, etten olisi liian synkkämielinen ja oikeasti todella moni tajuaa tuotakin artikkelia lukiessaan, että neuvot ovat erittäin henkilökohtaisia, eikä lehdestä napattua vinkkiä kannata ainakaan keskustelematta lähteä toteuttamaan omassa makuukammarissaan. Muuten voi huomata, että miehen peräaukkoa hyväillessään onkin lentänyt ovesta pihalle kuin se kuuluisa leppäkeihäs.

Toisessa otsikossa todettiin, että meillä menee nyt vähän huonosti. Vähän huonosti, joo, ja sitten neuvotaan menemään jo suit sait sukkelaan kohti pariterapiaa. En edes viitsinyt paneutua artikkeliin tarkemmin. Kuka kuvittelee sellaisen parisuhteen olevan edes mahdollista, jossa ei tulisi hetkiä, jolloin voi sanoa menevän pikkiriikkisen huonommin?

Kaikki tällaiset jutut ja vinkit, jotka luovat kuvan siitä, että jossain tuolla voi olla täydellinen suhde tai täydellinen elämä, johtavat meitä harhaan. Jos joka päivä lukee lehdestä artikkeleita, joissa kerrotaan hienommasta arjesta, kuin itsellään on koskaan ollut, niin kukapa ei lähtisi miettimään, onko jotain parempaa sittenkin olemassa. Olisinko onnellisempi intialaisena guruna? Pitäisikö minun sittenkin vaihtaa työpaikkaa, miestä, koulutusta ja, noh, pitäisikö se laittaa äitikin nyt vaihtoon saman tien?

Mitä sitten, jos elämä ei olekaan täydellistä? Kaikkien vaaleanpunaisten unelmientuputuksen keskellä meidän pitäisi pystyä joskus hiljentymään ja miettimään, että olemmeko onnellisia ihan siinä omassa pikku piirissä. Jos jokainen ohjelma ja lehti kertoo meille sellaisia mahdollisia parannuskohtia, joita emme ennen olleet edes tulleet ajatelleeksi, niin tottakai elämästämme löytyy kohta ongelmien vyyhti. En minäkään voi sanoa olevani koko ajan täysin onnellinen, joskus saattaa mennä vähän huonosti. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että minun tulee jo juosta itseni kanssa terapiaan?

Valintojen maailma

Siskon kanssa istuessani pienessä kuppilassa kahvia siemaillen, ajauduimme miettimään Johnny Perttiä ja kehomme tarvetta viedä meidät pitkään seurustelusuhteeseen. Ovatko ihmiset oikeasti tarkoitettu yksiavioisuuteen juuri tuon Penan kanssa? Jos evoluutio on vienyt meitä koko ajan kohti yksiavioista elämää, niin miksi se tuntuu olevan meille vaikeaa?

Yksiavioisuudesta minulle tulee aina voimakkaasti mieleen joutsenet. Minun on mahdotonta kuvitella joutsenten valitessa elämänkumppaniaan, että ne jossittelisivat asiaa sen kummemmin. Mitä jos naapurin Irmeli munisi kauniimpia munia? Tai jos Hertta jaksaisi hautoa niitä kauemmin ja paremmin kuin tämä minun valitsema harmahtavansävyinen sorsa? Pitäisikö käväistä viereisellä pesällä vähän kokeilemassa sitä Irmeliä, ja jos se ei suju, voisi palata oman Kerttulin luokse?

Joten jos ihmiset todella olisivat tarkoitettu tähän elämän kestävään kumppanuuteen, miksi se on niin vaikeaa? Miksi suuressa osassa suhteita petetään ja tullaan petetyiksi? Miksemme osaa vain olla aloillamme ja olla onnellisia omassa pienessä perheessämme? Sukupolvet ennen meitä valitsivat juuri sen kauniin naapurintytön vaimokseen ja elivät elämänsä jotakuinkin onnellisena loppuun asti. Ei sitä tarvinnut sen enempää filosofoida, elettiin vain yksinkertaisen mukavaa elämää omassa pirtissä peltoa välillä kuokkien.

Onko ongelmana sittenkin meidän vapaa tahtomme ja kykymme ajatella asioita monelta kantilta? Nykyään jokainen roskalehti syytää meille neuvoja suhteisiin ja entistä mahtavampiin sänkykokemuksiin. Internetistä voimme helposti lukea jos jonkinsortin onnellista kertomusta toisten elämistä ja toisten avioliitoista. Ei kai tässä informaatiotulvassa voi välttyä vertaamasta itseään muihin ja miettimästä, että onko sitä nyt mahdollisimman onnellinen tuon Johnny Pertin kanssa. Sisimpäämme hiipii kai väkisinkin kysymys, olisiko tuolla jossain jotain parempaa sittenkin tarjolla.

Harkitsimme siskoni kanssa myös eräästä teinityttöjen kirjasarjasta tuttua leimautumista. Leimautuminen yksinkertaisuudessaan tarkoittaa siis sitä, että ihminen jossain vaiheessa tapaa toisen puoliskonsa, jota ilman ei enää koskaan voisi elää onnellisena. Miksei meillä voi olla kyseistä geeniä, jos muuten olemme jo eläneet vuosisatoja yksiavioisesti? Kuinka helppoa olisi tietää, että jossain vaiheessa eteen tulee joku, joka on sadan prosentin varmuudella se oikea. Ei tarvitsisi enää koskaan esittää yhtään lausetta, joka alkaisi sillä pahaenteisellä jos-sanalla.

Toisaalta siskoni huomautti, että elämä olisi varmasti niin pirullinen, että laittaisi meidät leimautumaan ristiin, eikä pareja syntyisi ollenkaan ja kuolisimme sukupuuttoon.

Loppujen lopuksi tyydyin ajattelemaan, että ehkä ne itämaiden monta vaimoa omistavat sheikit ovatkin onnellisuuden ytimessä. Pitäisiköhän sitä itsekin hankkia viisi miestä, joista jokaista voisi rakastaa eri arkipäivänä ja lähteä sitten vielä viikonlopuksi juhlimaan vapaana?

Viikatemiestä ennen

Päätän päiväni toivottavasti vasta vuosien, vuosikymmenien päästä. En halua ajatellekaan, että ikuinen uni olisi jotenkin ajankohtainen aihe, mutta jostain syystä aloin ajatella asioita, jotka haluaisin tehdä ennen kuin kuolema minut korjaa.

Haluan matkustella siellä sun täällä. Eniten kuitenkin haluaisin nähdä kuuluisat kaupungit, kuten Lontoon, New Yorkin ja Pariisin. Ykköskohteeni valtio-tasolla taas on aina ollut Australia. Se on jotenkin niin kaukana ja niin mystinen, että sinne on pakko päästä. Sinne jos menen, niin käyn sitten samalla Uudessa-Seelannissa, sillä ainakin erään tunnetun elokuvan ansiosta minulla on mielikuva erittäin kauniista ja sympaattisesta maasta, vuoret ja alangot ja kaikki.

Sitten minun pitää paikata sivistyksessäni ammottavat aukot. Haluan lukea klassikkoromaanit ja katsoa ainakin yhden James Bondin elokuvan alusta loppuun. En ole koskaan lukenut Tuulen Viemää -kirjaa. En ole vielä koskaan perehtynyt juuri mihinkään ennen 90-lukua tehtyyn elokuvaan. En ole vielä koskaan käynyt katsomassa yhtäkään oopperaa. En ole koskaan myöskään käynyt katsomassa mitään musikaalia.

Ennen hengen heittämistä haluaisin oppia olemaan ennakkoluulottomampi. Rohkeampi. Ulospäinsuuntautuneempi. Ystävällisempi. Haluan auttaa mummoja suojatien yli ja haluan uskaltaa maistaa etanoita, vaikka ne näyttäisivät kuinka limaisilta tahansa – siis ne etanat, ei mummot. Haluan rakastaa jotakuta kymmeniä vuosia ilman epäilystä siitä, onko valinnut väärin ollessaan juuri sen miehen rinnalla. Haluan saattaa maailmaan pari mukulaa ja nähdä kuinka heistä kasvaa aikuisia ihmisiä, joilla on oma tahto.

Haluaisin hypätä laskuvarjolla lentokoneesta. Haluaisin nauraa ystävieni kanssa ja nähdä heidän menevän naimisiin ja olevan onnellisia. Haluan koiranpennun, joka sitten odottaa minua töistä kotiin aina yhtä innokkaasti.

Loppujen lopuksi hukuin ajatuksiini, joissa haluaisin juuri niin paljon asioita, kuin vain ihminen pystyy kuvittelemaan. Huomasin kuitenkin haaveilevani melko tavallisista asioista. Ehkä tämä kertoo taas siitä, kuinka vähästä sitä voikaan olla onnellinen. Nyt pitäisi enää kääriä hihat ja tehdä jotain näiden asioiden eteen, sillä valitettavasti voin jo huomenna jäädä auton alle ja kuolla pois. Ei sitä koskaan tiedä.

Johnny Pertti

Yksi elämän suurista huijauksista on meidän oman kehomme tapa viekoitella meidät uusiin ihmissuhteisiin. Jokainen ele ja teko on luotu hiuksenhienosti palvelemaan yhtä tarkoitusta: vakituiseen suhteeseen joutumiseksi.

Ihan totta, oletteko koskaan ajatelleet asiaa sen enempää? Ensinnäkin vietämme hauskaa iltaa kavereidemme kanssa muutaman alkoholiannoksen voimin. Joillekin meistä käy jo siinä vaiheessa niin köpelösti, että juomme ihmiset komeiksi ja kauniiksi. Potentiaaliset ehdokkaat moninkertaistuvat siinä vaiheessa, kun emme ole täysin selvin kakkuloin maailman menossa mukana. Naapurin Pertti näyttääkin itse asiassa yhtäkkiä Johnny Deppiltä.

Sitten käy muutaman kerran kahvilla tuon Johnny Pertin kanssa. Hän osoittautuukin itse asiassa ihan mukavaksi hepuksi, jolla on omia mielipiteitä ja hauskoja juttuja varastossa loputtomasti.  Kolmansien treffien päätteeksi tuomme Pertin asunnollemme ja harrastamme tämän kanssa jonkin sortin seksiä. Jos räpellyksen tiimoilta Pena onnistuu tarpeeksi hyvin, niin siinä sitten lojumme sängyllä onnellisesti miehen kainalossa, samalla kun kehomme tuottaa meille hormoneja, jotka taas saavat meidät tuntemaan yhteenkuuluvuutta. Yhteenkuuluvuutta Penan kanssa.

Sitten jossain vaiheessa huomaamme, että olemme sittenkin ihastuneet ja/tai rakastuneet Pertti Naapurinmieheen. Viimeistään siinä vaiheessa luiskahdamme ojasta allikkoon, sillä vaikka syvällä sisimmässämme jo tiedämme, ettei naapurin jätkä ollutkaan se kuuluisa filmitähti, kehomme ei anna meidän ymmärtää sitä. Olemme rakastumisen aikoihin niin täynnä kaikenlaisia hormoneja ja endorfiinejä, että jokainen Penan tekemä teko on mielessämme maailman urhoollisin ja hienoin suoritus. Pena tiskasi, hurraa! Pena joi itsensä känniin, kuinka suloista!

Parasta tässä vaiheessa on se, että rakastumisen tunne kestää jopa pari vuotta. Sitten, kun ruumiimme ei enää täytä temppeliä kaikenlaisilla mömmöillä, olemme olleet Pertin kanssa jo niin kauan yhdessä, että voimme sanoa rakastavamme häntä. Ja näin syntyi pitkäaikainen seurustelusuhde.

Ei mikään ihme, että puolet avioliitoista päättyy eroon, sillä siinä vaiheessa kun kehomme viimein lopettaa huijauksensa, ei jäljelle jää kuin karu totuus – se oli sittenkin vain naapurin Pertti. Se, joka oksentaa joka sunnuntaiaamu rappukäytävässä, eikä se koskaan tuo meille edes kukkia.

Vaikea päätelmä

Kun mietin itsevarmuutta tässä eräässä kirjoitelmassani, jatkoin mietelmien syviä polkuja vähän pidemmälle. Olen muuttunut ihmisenä viime vuosien saatossa, ja tiedän nyt paremmin oman paikkani. Olen varmempi siitä, kuka ja millainen minä olen.

Olenko kuitenkin samalla muuttunut yhdeksi niistä ihmisistä, joita ennen niin syvästi vihasin? Vaikka itsetunto on korkeammalla kuin joillain, oikeuttaako se muka tekemään mitä haluaa? Antaako se vapauden ottaa mitä vain, vaikka tietää sen ehkä olevan väärin toisia kohtaan?

Halveksin ennen suuresti niitä ihmisiä, jotka toimivat kylmän itsekkäästi ja näyttivät tekevän kaikki päätöksensä vain oman parhaansa mukaan lukien. He tuntuivat menevän minne sattuu ja sanovan mitä mieleen juolahti, huolimatta siitä, kuinka jotkut niistä sanoista viilsivät tuskaisasti. En oikein koskaan ymmärtänyt heitä, koska olin itse vielä niin arka ja epävarma ihminen. En voinut ymmärtää, miten voi niin röyhkeästi kävellä jonkun ylitse.

Toisaalta en voi olettaa, että kukaan toinen tekee oman elämänsä päätöksiä vain minun takiani. Jos jotain olen tässä maailmassa sittenkin oppinut, on se, että jos haluaa elää onnellista elämää, on loppupeleissä aina ensin ajateltava itseään. Jos nykyinen elämäntilanne kyllästyttää, miksei sille tekisi jotain? Minkä takia olisi jäätävä roikkumaan vanhoihin tapoihin, jos esimerkiksi ikivanhasta ystävästä on tullut narsistinen ja ilkeä ihminen? Miksi nostaa luuri ja soittaa tuolle ihmiselle, jos tietää sen johtavan omaan alakuloisuuteen?

Päädyin jälleen pohdinnoissani siihen vanhaan totuuteen: kultainen keskitie. Pitää oppia ajattelemaan sekä itseään että muita, mutta sopivassa suhteessa. Vai ehkä kuitenkin hiukkasen enemmän itseään? Olenko nykyään sittenkin vain itsekäs?

Stop

Olen yrittänyt juosta todella lujaa. Hengästyn ja sydän jyskyttää rinnassa tuhatta ja sataa. Vilkuilen peloissani taakseni, ja yritän lisätä vauhtia, mutta silti tunnen sen kirivän välimatkaamme umpeen. Se hönkii jo niskaani, ja kylmät väreet värisyttävät minua. En halua sen saavan minua kiinni.

Mutta lopulta se aina menee niin. Menneisyys saavuttaa minut, vaikka kuinka yritän paeta sitä. Olen yrittänyt karttaa kaikkia niitä ajatuksia, jotka vuosien varrella tehdyt virheet ja väärinymmärrykset aiheuttavat. Olen yrittänyt vakuutella itselleni, että kestän kaiken kuin mies ja astelen uljaana aamunkoittoon. Todellisuudessa yritän vältellä kaikkea mahdollista, joka saisi pahat ajatukset valtaamaan mieleni. Yritän pakottaa itseni olemaan maailman positiivisin ihminen. Joskus turhaan, joskus onnistuen.

Silti mietin, pitäisikö minun vain pysähtyä. Lopettaa juokseminen, hiljentää tahtia ja lopulta seisahtua aloilleen. Mitä jos kääntäisi kasvonsa kohti lähestyvää uhkaa ja kohtaisi kaikki tunteet, jotka se toisi mukanaan? Sen jälkeen ehkä voisin ehkä jatkaa taivallustani rauhaisan leppoisasti, ihan oikeasti onnellisempana ja positiivisempana ihmisenä.

Stop? Kuinka pelottava ajatus.

Itsevarmuus

Olen melko itsevarma ihminen, ainakin useimmiten. On myös niitä päiviä, kun haluaisin kulkea hartiat lysähtäneenä ja katse maahan luotuna. Niinä päivinä peilistä tuijottaa kauhea mörkö, joka ei ole silmäpussien koosta päätellen nukkunut ainakaan viiteen vuoteen, tai ehkä vuosituhanteen. Ne päivät ovat onneksi harvoin kohdalle sattuvia painajaisia.

Minusta ihmisten tulisi olla enemmän itserakkaita. Siinä on jotain kummallisen puoleensavetävää, jos ihminen tuntee oman arvonsa ja paikkansa, eikä suostu pyytämään keneltäkään anteeksi olemassaoloaan. Ja miksi kenenkään pitäisi niin tehdäkään? Ihmiset olisivat paljon onnellisempia, jos lakkaisivat miettimästä jatkuvasti omia virheitään ja puutteitaan.

Mutta niinkuin kaikki muutkin luonteenpiirteet, liika on liikaa. Ylitsevuotava itserakkaus on vain vastenmielistä.

En sano, että pitäisin itseäni aina kauniina. Bulgariassa ollessamme eräs kaveri heitti minut täysissä pukeissa, hiukset laitettuna ja korut ripustettuna, mereen. Kun nousin sieltä joka paikka täynnä hiekkaa ja merivettä valuvana, hiukset päähäni liimautuneina ja kiroten liian vähiä vaatteitani, en voi sanoa tietäneeni, että juuri siinä kävelee rannan kaunein nainen. Näissäkin tilanteissa tosin tarvitsee vain todella hyvän ystävän, joka sanoo: ”Niina, näytät pirun hyvältä uitetuks koiraks, älä häpeile yhtään!”

Ja sitten taas aurinko paistoi mukavan lämpimästi ja jatkoin pojille juttelua kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei pidä murehtia asioita liikaa.