Uutta vuotta odotellessa

Ensi vuonna lupaan olla kiltimpi, ahkerampi, mukavampi ja muutenkin hienompi ihminen. Tai ehkä en sittenkään. Voisin luvata myös laihduttavani kaksikymmentä kiloa, saavani ainoastaan vitosia todistukseeni tai olevani takuuvarmasti maailman onnellisin ihminen. Mitä järkeä on tehdä lupauksia, joita ei kuitenkaan aio tai pysty pitämään?

Otetaanpa siis uusiksi. Ensi vuonna lupaan olla avoimempi ja sanoa useammin ”kyllä” ainaisen epäröinnin sijaan. Yritän olla ahkerampi ja säästäväisempi. Lupaan toteuttaa ainakin yhden unelmani, sillä aion käydä myöhäiskevään lämpiminä päivinä Pariisissa. Rakkauden kaupungissa. Romantiikan sydämessä. Lemmen luolassa. Toivottavasti kaverini Maarit ei säikähdä näitä kuvailuja paikasta. Lentokoneen laskeuduttua maahan, aion iskeä baskerin päähäni, napata toiseen käteen patongin ja toiseen viinipullon, ja harhailla pitkin katuja auringonpaisteessa.

Odotan innolla ensi vuotta. On paljon tehtävää, mutta on myös paljon hienoja asioita edessä. Vuodesta voi tulla raskas, mutta jos suoriudun siitä kunnialla, voin onnitella itseäni tasan vuoden päästä varmasti yhdestä parhaimmista vuosistani.

Mainokset

Toiveikkaana eteenpäin

Tänä vuonna olen kärsinyt monista asioista. Sanoin jo pari kuukautta sitten työkaverilleni, että jos onneni ei kohta käänny noususuhdanteeseen, niin varmaan kaadun kadulla auton alle ennen kuin vuosi on ehtinyt kulua loppuun. Kaadun ja päätän päiväni siihen.

Kaikki alkoi vuoden ensimmäisenä päivänä, kun olin hotellihuoneessa, johon olin lukittautunut koko vuorokaudeksi. En saanut happea kovalta yskältäni. Seuraavaksi tulivat pahoinvoinnit, migreenit ja poskiontelotulehdukset. Sitä seurasivat välilevyn alkava rappeuma, selän jatkuva särky, silmän pamahtaminen mustaksi ja viimeisenä tikkinä istuin jouluna terveyskeskuksessa jonottamassa itselleni jälleen uutta antibioottikuuria.

Pahimpana vaivana kaikista kuitenkin selviytyi vuoden 2011 selväksi voittajaksi särkynyt sydän. Niin kliseiseltä ja ällöttävältä kuin se kuulostaakin.

Kun vuosi on loppunut ja juhlistan uutta vuotta parin päivän päästä, aion huokaista helpotuksesta. Jos ei seuraava vuosi ole parempi, niin jo on kumma. Tästä suunta on vain ylöspäin.

Johnny Pertti ja sukkakriisi

Olette ehkä kuulleet Johnny Pertistä, ja siitä kuinka se keplottelee tiensä elämäämme. Kerroin tarinan siitä, kuinka annamme pikkusormen kehomme tuottamille endorfiineille, mutta se vie koko käden ja lopulta huomaamme olevamme Pertin kanssa vakavassa, pitkäkestoisessa parisuhteessa. Hups.

Suhteen pitkittyessä sitä oppii huomaamaan tiettyjä toimintatapoja ja kenties opittuja malleja, joita Johnny Pertti toteuttaa jokapäiväisessä arjessaan. Joka kerta kun se pesee sukkia, se hävittää yhden. Pesukone söi sen, kuulemma. Joka kerta kun Pena alkaa puhua tunteista, se päätyy puhumaan jääkiekon tuomaripelistä. Tai jos Penalle yrittää puhua yhteistyön tärkeydestä, se alkaa vollottaa hillittömästi, aivan kuin se ei osaisi kontrolloida itseään ollenkaan.

Sukat, itkut ja tuomaripelit. Näitä pohtiessa voi joutua epätoivon valtaan, ja kysyä itseltään, että mistä ihmeestä näitä oikein riittää. Minä kerron: Pertti kaivaa näitä pikku jekkujaan siitä matkalaukusta, joka hänellä oli mukanaan, kun otit hänet omaksesi. Se yritti salakavalasti pidellä ensimmäiset kuukaudet sitä mystistä säkkiä selkänsä takana piilossa, ettet olisi vain huomannut sitä. Sitä seuraavien kuukausien aikana mies heittää matkalaukusta ilmoille sukkaongelmansa, ja katsoo miten suhtaudut asiaan.

Sukkia katsellessa sitä sitten huokaisee helpotuksesta, että onneksi sillä miehellä ei ole suurempia ongelmia kuin naurettavat vaatekappaleet. Mutta tottakai siinä vaiheessa olet väärässä. Kun Johnny Pertti huomaa kuinka vaivattomasti otat hyppysiisi hänen huonon piirteensä, hän tiputtelee loppuja ongelmiaan sinne tänne nurkkiisi. Vähitellen ja salakavalasti. Huonoja asioita tippuu esiin niin, ettei niiden sumaan loppujen lopuksi kiinnitä suuresti huomiota, sillä Pena on ollut viisas, eikä leväyttänyt koko matkalaukkunsa sisältöä kerralla auki ja nähtäväksi. Homma pitää hoitaa niin, että ongelmat voivat ilmestyä yksi kerrallaan, viattomasti kuin pienen summan laskut postiluukusta. Mutta annas olla jos et maksa niitä laskuja heti ilmestyessään pois, vaan jätät yhteen isoon pinoon. Sitten olet veloissa, ja pahasti.

Jos hyvin käy, Pertti on pelannut pelinsä oikein, ja pidämme hänestä entistä enemmän sellaisena viallisena, korjausta vailla olevana yksilönä. Yritämme ymmärtää hänen ongelmiaan ja taustojaan, sitä kuinka hänestä tuli tuollainen. Ja koska olemme naisia, jossain vaiheessa päädymmä kuitenkin pohtimaan hänen äitisuhdettaan. Anopilla on varmasti ollut kauhansa kehissä siinä sopassa, ettei Pena pysty enää puhumaan tunteistaan. Luultavasti syytämme anoppia myös sukkaongelmasta, sillä se on varmaan hemmotellut pienenä Pertin ihan piloille, ja nyt raukka ei osaa huolehtia itsestään kunnolla.

Äidin vika tai ei, mutta loppujen lopuksi meillä kaikilla on olemassa oma laukkumme. Työnnämme sinne menneisyyden traumat ja henkilökohtaiset pelot ja arat asiat. Aina välillä käymme kurkkaamassa laukkuun ja yritämme selvittää sen sisältöä. Joskus pystymme noukkimaan sieltä pari asiaa pois ja heittämään ne roskiin, mutta aina silloin tällöin joudumme lisäämään sinne kipeän asian. Sellaisen, jonka haluamme muilta piilottaa, mutta siellä se odottaa laukussa Pertin kanssa käsittelyä. Penan laukussa odottaa varmasti myös pari pommia meille.

Mutta tiedättekö mikä on pelottavaa? Vaikka kuinka soimaamme Johnny Perttiä hänen ongelmistaan, mitä luultavammin se oma matkalaukkumme on kuitenkin aina kolme kertaa isompi kuin hänen. Pitäisikö pitää siivouspäivä?

Joulutoive

Pienenä olin usein kipeänä, olin mielestäni myös melko paljon koulusta poissa. Aina kun joku luokkalaiseni valitteli tuntevansa olonsa kipeäksi, se oli varma merkki siitä, että jo kahden päivän päästä olin saanut tartunnan ja makasin viltin alla sohvalla katsomassa Looney Toones -piirrettyjä. Silloin tällöin saatoin maata äkillisen vatsataudin riuduttamana ämpäri vieressäni katsomassa taas samoja piirrettyjä.

Oli mitä oli, aina kun tunsin taas sairauden painavan fyysistä olemustani maahan, samaa tahtia laski myös henkinen hyvinvointini. Sama rata jatkuu myös nykyään. Kai se on jonkinlainen trauma lapsuudesta, että aina kipeänä tunnen itseni kovin voimattomaksi ja surkeaksi. Tekisi mieli kiepsahtaa kerälle ja puskea päätäni jonkun kainaloon ja nukahtaa siihen. Vähän kuin sisäkissa, joka kaipaa jotakuta rapsuttamaan niskasta.

Sairastuessa flunssaan tai kärsiessä migreenistä ihminen kai tuntee jonkinlaisen kontrollin häviämisen. Yhtäkkiä keho tekee tenän, eikä mikään toimi juuri kuten haluaisi. Heikommat heittäytyvät maahan ja tuntevat itsensä avuttomiksi rääsyiksi.

Mietin tätä asiaa katsoessani elokuvaa pahasti sairaasta lapsesta, joka silti naureskeli minkä ehti, vaikka ranteeseen oli laitettu tippa ja hiukset olivat pudonneet. Mitä jos itse olisin tuossa asemassa? Voisinko nauraa yhtä kepeästi kuin filmillä näkyvä lapsi? Miten minusta tuntuu, että lapsilla on joskus paljon enemmän voimaa ja ymmärrystä tästä maailmasta? ”Kaikki kuolevat joskus”, sanoi lapsi. Voisinko itse todeta saman yhtä arvokkaasti, pärähtämättä lohduttomaan itkuun?

Epäilen että en. Epäilenpä, että jos sairastuisin nyt johonkin vakavampaan kuin pikkuiseen nuhaan, elämäniloni voisi olla hyvin vähissä. Kuinka voisin löytää samanlaisen rohkeuden kuin se sairasvuoteella makaava pikkulapsi? Jaettiinko sitä jossain jonossa, jonka ohi minä reippaasti kävelin? Saako sitä rohkeutta ja urheutta jälkitilauksena? Voisikohan saada?

Tunnelma – check

Jouluaattoaamuna herään koputuksiin. Vitsi on elänyt jo kaksikymmentä vuotta, mutta siltikään se ei ole vanhentunut. Isä leikkii joulupukkia jossain nurkan takana ja herättää meidät tuohon hömpötykseen. Kuulen joulun tulleen.

Istumme jouluaattopäivänä television ääressä ja katsomme Lumiukkoa. Katsoin sitä jo pienenä, sillä sitä on näytetty televisiossa jo vuodesta mitä lie -lähtien. Silloin joskus se oli mielestäni vähän tylsä, mutta pakko se oli katsoa. Nykyään nyyhkytän jo ensimmäisillä minuuteilla. Näen joulun tulleen.

Jouluaattoiltapäivästä kokoonnumme ruokapöydän ääreen, ja joku meistä lukee jouluevankeliumin. Ihan vain sen takia, kun siskoni kertoi joskus pienenä joulua juhlittavan joulupukin takia. Vanhempani päättivät palauttaa oikean ajatuksen juhlaan. Syömme kinkkua, laatikoita, herneitä, lohta, karjalanpaistia. Maistan joulun tulleen.

Jouluaattoiltana nauramme olohuoneessa kaikki yhteen ääneen. Lahjat ovat avattu, ohjelmat katsottu, haudoillakin on käyty. Vietämme iltaa perheen kanssa. Tunnen joulun.

Hyvää joulua kaikille!

Arkipäivän rasismia

Voivatko onnelliset ja onnettomat ihmiset tulle keskenään toimeen? Vai onko tämä sellainen tuhoontuomittu ihmissuhde, joka ei vain voi toimia? Onnelliset ihmiset ahdistavat iloisilla jutuillaan onnettomia, ja samalla onnettomat vetävät onnellisia mukaansa alaspäin, kohti alankulon harmaita soita.

Luulisi, että nämä kaksi ryhmää voisivat jollain tapaa auttaa toisiaan. Onnelliset voisivat auttaa toisia näkemään elämässä paljon enemmän iloa ja positiivisia puolia. He voisivat piristää olemuksellaan masentuneita, kertoisivat vitsejä ja veisivät onnettomia erilaisiin tapahtumiin ja paikkoihin, joista onnettomat voisivat saada jotain erilaista ajateltavaa, jotain, joka katkaisisi alakuloisten ajatusten ketjut.

Onnettomat ovat yleensä viisaita ja mukavia ihmisiä, joten heistä onnelliset voisivat saada hyviä ystäviä elämäänsä. Onnettomat voisivat antaa erilaisella maailmankatsomuksellaan ajattelemisen aihetta toisille, auttaisivat näkemään elämässä vaarallisia ketjuja, joihin onnelliset ehkä huumaantuneena joka kerran hyppäävät mukaan. Onnettomilla on usein aivan omanlaisensa ja uniikki näkemys maailmasta. Minusta se on hienoa, sillä kaikki eivät osaa ajatella elämää ympärillä yhtään enempää kuin on tarpeen.

Kuitenkin loppujen lopuksi tarina ei saa onnellista loppuaan. Ihmiset jakaantuvat tässäkin suhteessa kahteen erilaiseen ryhmään, eikä ryhmiä tunnu saavan yhteen millään. Rasismi tosielämässä ei ole vain muunmaalaisia kohtaan suuntautuvaa vihaa, vaan se on rajoittuneisuutta. Emme osaa olla erilaisten ihmisten kanssa, olivat he sitten eri värisiä tai eri tavalla ajattelevia.

Erilaisuus pelottaa, vaikka sillä olisi niin paljon annettavaa meille. Kuinka moneen osaan tämä yksikin kansakunta voi jakaantua?

Totuus sattuu

Onko sinulla ikävä häntä?

Joskus kysymykset tulevat niin yllättäen joltain, että niihin ei osaa millään tavalla varautua saatika sitten vastata. Ainut mitä pystyy ajattelemaan on se fakta, ettei ole hengittänyt sen jälkeen kun on kuullut kysymyksen.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen on kuitenkin myönnettävä totuus, jopa itselleen. Tottakai minulla on. Mutta mitä sitten?