Kylmäkalle

Kaikissa hömppäromaaneissa ja naisten nyyhkyleffoissa on aina se yksi tyyppi, joka suhtautuu kaikkeen jotenkin kylmäkiskoisesti. Mikään ei niin sanotusti merkitse hänelle mitään. Tämä herrasmiehen pukuun pukeutunut ihminen hyppii ihmissuhteesta toiseen, ei välttämättä tahallaan satuttaakseen ketään, vaan ehkä vain huvittaakseen itseään. Ihmisellä täytyy olla jotain sisältöä arkipäivissään, jottei aivan kyllästy. Ihmissuhteet ja niiden kanssa luonnollisella charmillaan pelailu on tämän tyypin arkipäivän viihdettä.

Sitten tämä mies sattuu tapaamaan romaanin tai elokuvan päähenkilön, vähän hupsun naisen, joka elää elämäänsä sinisilmäisenä päivä kerrallaan. Sen enempää ei tarvinne sanoa, sillä tottakai tämä jollain tavalla viehättävä nainen ihastuu mieheen, ja mies huomaa lisävirikettä syntyneen elämäänsä. Jonkin ajan päästä nainen itkee petettynä, ja mies on siirtynyt seuraavaan hupsuun tyttöseen vailla tunnontuskia.

En halua nyt liikaa kiinnittää huomiota näihin sukupuoliin, joita tarinassa käytin. Ihan yhtä hyvin olisi tämä pelaaja voinut olla nainen, tai ihan yhtä hyvin olisin voinut käyttää sukupuolineutraaleja ja muka-kekseliäitä termejä ihmisiä kuvailemaan. Ei tarinaan tarvita miehiä ja naisia, vaan siihen tarvitaan tietynlaiset tyypit: hupsu ja naiivi henkilö ja sitten toiselle puolelle tunteeton ja kylmäkiskoinen oman tiensä kulkija.

Voiko näistä kertomuksista vetää sen johtopäätöksen, että tunteettomat ihmiset pärjäävät elämässään paremmin? Jos osaisi pitää tietyn etäisyyden omiin ajatuksiinsa, toisiin ihmisiin, itse asiassa kaikkeen mahdolliseen, niin silloin ei tuntisi liikaa surua ja murhetta mistään. Kylmäkiskoiset tyypit pärjäävät työelämässä, sillä he eivät jää miettimään alle tallomiaan työkavereita. Napakat ihmiset saavat haluamansa, koska eivät jää surkuttelemaan muita eivätkä käytä aikaansa turhaan empatiaan. Suhteissa liitely kylmäkallena sinne tänne ei tuntuisi missään, vaan voisi tehdä juuri niin kuin itse haluaa.

Toisaalta, etten kuulostaisi liian kyyniseltä, haluan uskoa onnellisiin loppuihin. Kuin näissä leffoissa ja kirjoissa, haluaisin uskoa, että lopulta tilanne kääntyy päälaelleen. Mies voi löytää sisältään pienen tunteen kipinän, ja tarttua siihen kiitollisena uudesta tilaisuudesta elämässään. Ehkä hän osaa takertua johonkin, johonkuhun, ja jättää tunteettomuuden muille hölmöläisille.

Sillä loppujen lopuksi elämässä on kuitenkin niin paljon kaikkea hienoa, jota ei liian tunteettomuuden takaa enää huomaa. Jos vieroittaa itsensä surun ja murheen tunteista, pystyykö sitä enää riemuitsemaankaan?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s