Muistojen kertausharjoitus

Aloin tänään miettiä menneisyyttämme. Sitä menneisyyttä, jota voi sanoa jo historiaksi, mutta joka silti kävelee vielä keskuudessamme elävänä, hengittävänä. Yritin ymmärtää niitä ajatuksia ja tunteita, jota ihmiset ovat joutuneet kestämään. Suomessa on eletty kovia aikoja vain seitsemänkymmentä vuotta sitten. Se kuulostaa näin nuoren ihmisen mielestä pitkältä ajalta, mutta ei se oikeastaan ole. Se on vain parin sukupolven takana.

Emme saisi unohtaa noita aikoja. Kävin tänään mummoni luona, joka kertoi kuinka oli kyyristellyt junissa kolmen lapsensa kanssa, kun rintaman jylinä kantautui jatkuvana jyskeenä korvissa. Tänään edessäni istui se historia, joka on niin monen mielissä jo unohdettu, vaikka toisille ne ajat ovat vain silmän ummistuksen takana, painajaisina keskellä yötä, levottomina ajatuksina takaraivossa.

Sukulaiseni oli sodasta palattuaan kuulemma vaellellut pitkin talon käytäviä keskellä yötä. Kun tämän vaimo oli kysynyt, mikä oli hätänä, oli vastauksena aina ollut se, kuinka rintaa vähän puristaa. En yhtään ihmettele, että häntä on puristanut rintaa, kun muistaa varmasti miltei joka yö samat kauheat muistot rintamalta. Kun oli ollut tiukka paikka, ja joutunut pakenemaan asemista, mutta kuinka toveri oli huutanut jo kaukana takana aseveljilleen: ”Älkää jättäkö!” Sitten kun tuli aika palata takaisinpäin samaa reittiä, perään huutanut mies oli lojunut kuolleena ojan pohjalla.

Voiko kukaan oikeasti ymmärtää sitä syyllisyyden, tuskan ja kauheuden määrää, joka tuollaisista kokemuksista varmasti jokaiselle jää? Yritin tänään ymmärtää, miltä on tuntunut herätä painajaisiin keskellä yötä, kun ei saa enää unta ja päässä soi nuo avunhuudot, ettei saa jättää. Miltä on tuntunut istua pimeässä keittiössä keskellä yötä, kun muu perhe nukkuu autuaasti omissa sängyissään, mutta itse ei saa mielestään sotilastoverien rikki räjähtäviä raajoja ja ilmassa vinkuvien luotien ääntä?

Miten sellaisesta selviää selväjärkisenä? Luulenpa, että jokainen rintamalta takaisin palannut mies oli jollain tavalla hullu niiden kokemusten jälkeen. Kuinka voi palata enää normaaliin elämään, kun on nähnyt kylänmiesten kuolevan vieressään? Kuinka monen vuoden jälkeen sitä oppii antamaan itselleen anteeksi, ettei kääntynytkään takaisin apua huutavan perään?

Sota on tuottanut niin paljon tuskaa ja kipua tälle kansakunnalle, etten pysty käsittämään, vaikka kuinka yritänkin. Silti tiedän yhden asian: minä en aio unohtaa. Ihmiset haluavat liian helposti haudata mielestään kaiken kauheuden, mutta eikö ne tulisi muistaa ihan vain siksi, että niistä voisi ottaa opiksi? Eikö ne tulisi muistaa jo senkin takia, ettei yksikään mies ole joutunut jättämään ketään taakseen turhaan? Jotta jokainen heitetty henki olisi ollut jonkin arvoista?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s