Kehityskulku

Tänään on ollut loppua kohden huonontuva päivä. Aamulla olin onnellinen ja iloinen, minulla oli ystäviä ja kaikki tuntui olevan hyvin. Sain jopa hylätyksi luulemastani tentistä paremman arvosanan kuin pyöryläisen nollan. Nauroimme opettajan kanssa, koska hän näytti minulle keskisormea.

Iltaa kohden kulkiessani jouduin kuitenkin toteamaan, että maailma on välillä sieltä, minne aurinko ei juurikaan ikinä paista. Eli ei edes risukasasta, vaan jostain syvemmiltä vesiltä. Joskus asiat eivät mene kuten on halunnut, vaan joskus kaikki murenee ennen parhaita aikojaan.

Tänään illalla olin surullinen.

Vihollisia joka nurkan takana

Jos haluaa elää onnistuneessa ja etenkin onnellisessa parisuhteessa, täytyy vältellä vihollista numero yksi. Se hiipii vaivihkaa kuin kolmantena pyöränä suhteeseen ja jämähtää paikalleen halliten koko elämää sen jälkeen. Jos sille antaa pikkusormen, se vie koko järjenkäytön. Tuo vihollinen on nimeltään Rajoittava Raija. Vaihtoehtoisesti hänen nimensä voi myös olla Rajoittava Reijo, sillä näitä tyyppejä ei ole ainoastaan yhden sukupuolen edustajissa.

Nämä Raijat ja Reijot tekevät hiljaista työtään, pikkuhiljaa ja pahimmillaan salakavalasti, jolloin vain yhtenä kamalana päivänä huomaa sujahtaneensa toisen tossun alle. Yhtäkkiä Reijo osoittaa sinulle olohuoneen keskustaa, jossa ennen oli isoäidiltä peritty nojatuoli, ja kertoo, että siinä on nyt biljardipöydän paikka ja perintökalu palaa sillä hetkellä takassa. Raija taas lähtee tyttöjen kanssa lonkerolle ja heittää huolimattomasti, että varothan rakas sitten sitä kaappia, jonka siirsi toisen työpäivän aikana minne sattuu. Ja jos asiat ovat edenneet tarpeeksi pitkälle, ei näille kahdelle uskalla sanoa enää mitään vastaan, vaan sitä kohauttaa ainoastaan alistuneesti olkapäitään.

Raija huutaa jos tiskit ei ole tiskattu tunnin päästä ruokailusta. Raija riehuu, jos ei saa lauantai-illan perinteistä saunanjälkeistä seksiään. Raija on rajoittava. Rajoittavat ihmiset tuhoavat pikkuhiljaa suhteita, sillä en usko että kukaan suostuu loputtomiin vajoamaan toisen ikeen alle. En vain voi uskoa ihmisistä, että kukaan voisi nielaista oman arvonsa niin syvälle sisäänsä, että suostuisi palvelemaan toista koko loppuelämänsä. Miten kukaan voi tyytyä narrin osaan?

Jos suhteessa onnistuu välttämään Reijon ja Raijan, niin sitten pitää vältellä vielä suhteiden toiseksi pahinta vihollista. Rajoittuneisuus on minusta aivan yhtä huono kumppani kuin rajoittavuuskin. Rajoittunut Risto ja Rajoittunut Riikka eivät tarvitse edes päällepäsmäripuolisoa, vaan he alistuvat elämään toisen tavoin pyytämättä, yrittämättä mitään. Vaikka kumppani yrittäisi kuinka keskustella asioista ja nyhtää Ristosta irti tämän omia näkemyksiä ja mielipiteitä, he vain tukevat aina puolisonsa kantaa. Sitten nämä rajoittuneet hiljaa itsekseen myöhemmin miettivät, mikä meni pieleen. Kun he viimein saavat suunsa auki, ovat ongelmat kasaantuneet jo niin suureksi muuriksi, että sen toiselle puolelle, onnelliselle puolelle, ei ole enää mitään mahdollisuutta päästä.

Ristot, Riikat, Raijat ja Reijot ovat kaikki omalla unelmakumppanien listallani viimeisimpänä. Rajoittavuus ja rajoittuneisuus eivät vain kuulu suhteisiin, sillä ainut suhde joka toimii, on tasavertainen. Silti uskon, että jokaisessa meissä asustaa joku näistä neljästä pienestä sivupersoonasta. Jokainen meistä sitten taistelee sitä vastaan, toiset paremmalla menestyksellä kuin toiset. Paremmalla tuurilla taistelleet elävätkin onnellisemmassa suhteessa, taistelun hävinneet elävät ehkä suhteessa vain sisäisen persoonansa kanssa, yksinäisinä.

Omituinen olo

Silloin tällöin tulee ajanjaksoja, jolloin en tunne itseäni. Aivan kuin jokin avaruusolento olisi vallannut kehoni, sillä minä tunnen liikkuvani, minä kuulen puhuvani, mutta sanat ja teot ovat minulle vieraita.

Kuka on ohjaksissani tänään?

Rasittava lähikauppareissu

Kärsin joskus ihmisvihasta. Se yllättää usein julkisilla paikoilla, useimmiten liikenteessä tai kaupoilla käydessä. Se yllättää silloin, kun saapuu nälkäisenä ja väsyneenä ruokakauppaan, kun joku sitten tönii sinua tai kun se joku vie sen viimeisen herkkuvanukkaan nenäsi edestä. Kun ensimmäinen tunnepurkaus räjähtää päässä kirosanalitaniaksi, toivoo olevansa jo kotona rauhassa, ettei tarvitsisi nähdä enää yhtäkään omituista ihmisolentoa.

Noina ihmisvihan päivinä kauppaan kävellessä aloitat jonottamalla Otto-automaatille tarkistaaksesi, onko köyhällä opiskelijalla edes varaa ostaa ruokaa. Edessäsi oleva mummo on seisonut jo tovin paikallaan. Automaatista kuuluu tasainen piipitys, mutta mitään ei näytä tapahtuvan. Tunnet suurta halua kysyä mummolta, että tetristäkö se siinä pelaa. Maltat mielesi, ja kun mummo on käynyt kaikki viisi pankkikorttiaan ja tilin saldoaan läpi, pääset nappaamaan parikymppiä kouraasi.

Kaupan puolella otat korin ostoksia kerätäksesi. Parinkymmenen metrin päästä huomaat, että joku on sylkenyt koriin. Mitä ihmettä, kuka tällaista tekee, jokuhan laittaa tuohon vielä salaattinsa ja syö sen kotona sellaisenaan? Palaat takaisin ja jätät korin syrjään napaten itsellesi uuden. Jälleen matkaan. Ensin käyt hakemassa hehkulamppuja, koska muistat olohuoneen kattovalaisimen simahtaneen miltei kokonaan. Mutta ei, kappas, kauppa on remontissa ja sinulla menee viisitoista minuuttia löytääksesi lamppujen väliaikaisen säilytyspaikan. Kävelet samat hyllyväliköt monta kertaa uudelleen, sillä et jaksaisi pitkän ja raskaan koulupäivän jälkeen sosialisoida yhdenkään myyjän kanssa kysyäksesi, missä tavara sijaitsee. Sitäpaitsi muistat ne pari kertaa, kun olet kysynyt neuvoa ja kauppatäti on huitonut omituisesti koilliseen päin, ennustanut voimakasta tuulta, kertonut viikon lottorivin ja sitten arvannut missähän huopatassut huonekaluihin on. Luotettavaa palvelua, etteikö sanoisi.

Lamppujen mukana nappaat sitten paristot, jotta voit vaihtaa televisiosta kanavaa mukavasti sohvalla maaten. Sitten ruoka-aineiden perään puolen kilometrin päähän kävelemään. Kävelet pitkää käytävää suoraan eteenpäin, kunnes joku perheenäiti ryntää kärrillä hyllyväliköstä kamalalla kiireellä, koska pikku Pertillä on nälkä ja ruokaa on saatava nopeasti. Niinpä tämä keski-ikä-Kirsti jyrää sieltä kuin junan raiteilla ja töytäisee sinua kipeästi lantioon. No problemo, ei tarvetta pyydellä anteeksi, kiität mielessäsi niistä tulevista kipeistä mustelmista.

Eineshyllyllä kurotat viimeistä alennuksessa olevaa kebabrullaa kohti silmät kiiluen, sillä se pelastaisi sinut masentavan päivän jälkeiseltä ruoanlaitolta. Kuin tyhjästä ilmestyy kuitenkin pipopäisen miehen käsi, joka nappaa herkkuannoksen nenäsi edestä pois. Huokaiset tuohtuneena, mutta peräännyt hävityn taiston jäljiltä kohti makaronilaatikkoa.

Keräät ruokatarvikkeita koriisi ja suuntaat vielä nappaamaan purkkapussin karkkihyllystä. Samalla katsahdat viereistä irtokarkkihyllyä, kun kiharapäinen napero nappaa laatikosta ufo-karkin suuhunsa, irvistää ja laittaa namusen takaisin laatikkoon. Jäät suu auki tuijottamaan tapahtunutta, mutta et oikein tiedä mitä tekisi. Lopulta päätät, että ehkä voit huikata asiasta kassaneidille, ja siirtää näin vastuun eteenpäin. Kohti kassaa siis.

Et jaksa edes miettiä sitä viidakon meininkiä, joka kassojen läheisyydessä alkaa. Kaikki juoksevat kilpaa kohti ulospääsyä kaupasta, mummoja ja pappoja tuntuu singahtelevan sinne tänne kuin tykin suusta. Lopulta asettaudut kassajonoon ja kaivat rahapussiasi jo valmiiksi esille, kunnes huomaat jonkun asettuneen tiellesi miljoonan ostoksen kanssa. Tajuat, ettette puhu samaa kieltä ja näytät hänelle, että sinä olit siinä ensin. Nainen kohauttaa harteitaan ja naputtaa rannekelloaan viestien kiireestään. Katsot häntä epäuskoisena ja alat naputtaa omaa rannekelloasi, samalla kävellen takaisin omalle paikallesi jonossa naisen eteen.

Oman vuorosi koittaessa kerrot samalla myyjälle äskeiset tapahtumat karkkihyllyllä. Neiti Asiakaspalvelija tuijottaa sinua hetken ja sanoo: ”Aijaa.”

Lopulta kaupasta päästessäsi olet niin kypsä koko ihmiskunnan toimintaan, että haluat vain painaa pääsi tyynyyn ja unohtaa koko päivän. Noina hetkinä ihmisviha jyskyttää päässäsi jo niin voimakkaana, että tekisi mieli kävellä kadulla eteenpäin silmät kiinni ja tyrkkiä vastaantulijat ojaan. Kotikadullasi kohtaat vielä koiranulkoiluttajan, joka itse kävelee rauhallisesti tien vasemmassa reunassa kun koira huiskii jossain oikeanpuoleisessa ojassa. Yrität väistellä talutushihnaa, sekopäistä koiraa ja sinua tuimasti tuijottavaa koiran omistajaa – ihan kuin se olisi sinun vikasi, että haluat päästä kotiin lyhintä reittiä ja kävelet juuri sillä kadulla.

Kotiin päästessäsi erakoidut tuijottamaan loppuillaksi televisiota, sillä ainakaan television ihmiset eivät voi tulla tyrkkimään ja törkkimään sinua sohvallesi.

Vaarallinen tehtävä

Elämässä on olemassa kahdenlaisia päätöksiä. On hyviä päätöksiä, joista voi ajan mittaan huomata niiden olleen erittäin viisaita ratkaisuja, jotka ovat ohjanneet elämää oikeille raiteilleen. Hyvät päätökset voivat myös olla pieniä juttuja, jotka ovat oivia esimerkiksi pitkästyttäviin iltapäiviin, jolloin ei tunne olevan mitään tekemistä ja tunnelma alkaa luistaa väistämättömään alakuloisuuteen. Silloin voi tehdä hyvän päätöksen, ottaa puhelimen käteen ja soittaa kaverille.

Sitten on olemassa huonoja päätöksiä. Huonoja ideoita tai ideoita, jotka ensin naurattavat, mutta jotka paljastuvat kohtalokkaiksi tai typeriksi. Mitä tunteikkaampiin tai syvällisempiin aiheisiin mennään, sitä vaikeampi on vetää erot hyville tai huonoille päätöksille. Pienissä itsestään selvissä tapahtumissa taas ideat ovat oletusarvoisesti aina siellä positiivisella puolella. Ainakin usein, sillä pidän monia ystäviäni ihan viisaina ihmisinä, jotka eivät ainakaan tyhmyyteensä kuole.

Mutta jos tilanteeseen otetaan mukaan kaikkien tuntema kaveri, kuningas Alkoholi, tulokset voivat olla tragikoomisia. Mikä meihin perusjärkeviin ihmisiin menee parin tuopillisen jälkeen? Ajatukset, jotka muuten tuntuisivat saman tien järjettömiltä ja uhkarohkeilta, alkavat näyttää erinomaisilta. Kyllä, menkäämme baarista suoraan uimaan öiselle Saimaalle! Kyllä, kerätään kasaan viisikymmenhenkinen joukko festareilla ja mennään riehumaan keskelle tietä ja järjestetään liikenneruuhka, kun autot eivät voi ohittaa meitä! Kyllä, testataan huhuja vaarallisista aineista ja katsotaan mitä niitä nautittua tapahtuu! Kyllä, laitetaan popcornit mikroon ja unohdetaan ne sinne kahdeksikymmeneksi minuutiksi!

Kun joku joskus keksi lobotomian, ihmisen täydellisen aivottoman ja koomanomaisen olemuksen luomisen, luulen että hän on käynyt lähikapakassa katsomassa loppuillan sammuvia pubitähtiä. Nuo sammuvat tähdet ovat monien tarinoiden kulmakivia, mutta ehkä useimmiten niiden tarinoiden, joissa puhutaan kuuluisista viimeisistä sanoista: ”Hei, miulla on idea…”

Kerran katsahdin kristallipalloon ja ajattelin asioita

Olen ollut niin monia vuosia kaupassa töissä, että minulle on ehtinyt kehkeytyä loppumaton viha myymälävarkaita kohtaan.

Minä täytän omilla lihasvoimillani tuotteita hyllyyn vain sen takia, että kohta joku nappaa siitä tavaraa maksamatta mitään. Minun palkkani tulee siitä katteesta, joka saadaan siitä tuotteesta, joka sujahtaa laukkuun, jota kantaa joku älykääpiö, joka sitten kävelee viattomasti hymyillen kassasta ohi. Luultavasti varas on vielä yksi niistä mukavimmista asiakkaista, joita se sinisilmäinen kassaneiti tietää. Ja luultavasti se älykääpiön kantama hieno laukkukin on nyysitty jostain pikku liikkeestä, jossa myyjä on varomattomuuttaan katsahtanut sekunnin liian pitkään seinäkelloa.

Tämän inhoni takia aina varkauden huomatessani minusta kehkeytyy jonkinlainen supersankarimainen lihaskimppu, joka pelastaa yhteiskunnan yhdellä sormen heilautuksella. Ainakin minä kuvittelen niin. Todellisuudessa en repäise työtakkiani auki, jonka alta paljastuisi keinonahkainen supersankariasu, vaan pysyn kaupan nuhjuisissa vaatteissa. Minä en kasva yhtäkkiä viittäkymmentä senttiä, vaan pysyn tässä kääpiömitassani. Eivätkä myöskään lihakseni kasva äkillisesti, vaan käsivarteni ovat yhtä höttöiset kuin aiemminkin.

Minua voisi siis sanoa uhkarohkeaksi. Saattaisipa joku sanoa minua myös tyhmäksi. Jotkut työtoverini saattavat muistaa, kuinka kerran asetuin poikkiteloin kaksimetrisen ja yli satakiloisen miehen eteen, ja estin tätä liikkumasta kunnes vartija pääsi paikalle. Muistaakseni he eivät oikeastaan tienneet olisiko näylle pitänyt itkeä vai nauraa, kun pieni hentoinen tyttö vain törkki kädellään jättiläistä ja käskytti tätä pysymään paikallaan. Supersankari Niina tunsi varmasti onnistuvansa tehtävässään, mutta jälkeenpäin minusta tuntuu, että se jättiläismies vain sääli minua niin pahasti, ettei viitsinyt tyrkätä minua pikkurillillään kumoon.

Minua on törkitty, haukuttu ja väännelty ranteista. Silti en usko, että minun kannattaisi olla vähemmän rohkea ja enemmän viisas, sillä vihani jättiläistäkin kohtaan oli niin suuri, etten antanut itselleni lupaa astua tämän tieltä syrjään. Tässäkin asiassa tunteen palo ja järki käyvät ainaista tappelua pääni sisällä. Olen kuitenkin kuullut niin monia varoituksia käytöksestäni, että olen alkanut toivomaan järkeni voittavan ennen kuin minusta tulee yksi surullinen uutinen lisää Ilta-Sanomien kanteen:

Myyjä puukotettiin hengiltä ryöstön yhteydessä.

Jälleen yksi rentouttava yö

Juoksen pakoon kaahaavaa autoa, mutta se saavuttaa minua uhkaavasti. Yritän pelastaa maailman ilkeältä lohikäärmeeltä, vaikka olen tappiolla ja pahasti rampautunut. Ystäväni koira muuttuu raivohulluksi ja puree minulta käden poikki. Kuka niitä mukavia hattaraisia unia kaipaa, kun voi nähdä kauhunsekaisia painajaisia?

Kaikista seikkailuista ja arjen pikku kömmähdyksistä uneksittuani voin sanoa, että toistuvin teema painajaisissani on tiettyjen vanhojen tapahtumien, ihmisten tai aikakausien paluu nykyhetkeen.  Jokaisen elämässä on varmasti niitä asioita, joista eroon päästyään voi huokaista helpotuksesta, että se, mikä tahansa onkaan, on vihdoin ohi. Koulukiusaajat tai erityisen masentavat olosuhteet löytävät kuitenkin tiensä takaisin uniini.

Viime yönä näin taas tällaista unta. Yhtäkkiä suhteellisen onnellinen elämäni oli vaihtunut taas epätietoisuuteen ja ikävien ihmisten ympäröimään tilaan. Istuin unessa paikallani murheen murtamana ja kykenin pohtimaan vain kahta asiaa: Kuinka saatoin olla niin tyhmä, en ymmärtänyt kuinka sain itseni taas samaan tilanteeseen kuin ennen. Miten olin ottanut avosylin vastaan elämääni sellaisia ihmisiä, joista olin vain onnellinen päästessäni eroon? Voisinko jatkaa normaalia eloani enää tämän jälkeen? Yhtäkkiä eilinen ja sen kivat tapahtumat olivat vain kaukainen muisto. Ehkä sitä päivää ei ollut tapahtunut ollenkaan?

Ikävintä näissä painajaisissa on se, että kaikki tapahtumat ja ihmiset ovat oikeasta elämästä, joten unet ovat niin todentuntuisia, ettei niiden fiktiivisiä piirteitä pysty heti ymmärtämään. Lojuin yöllä pitkään hereillä ja katselin tasaisen valkoista kattoani. Minuuttien tikittäessä hiljaa eteenpäin aloin taas palautua todellisuuteen. Se oli vain unta, eivätkä ne ajat enää koskaan palaa. Silti en osannut rentoutua, vaan vaivuin hiljalleen takaisin unien piiriin…

Näin myymälävarkauden ja yritin ottaa heidät kiinni. Minut uhattiin tappaa. Juoksin henkeni edestä pakoon. Äkkiä tappajani laskeutui laskuvarjolla viereeni…