Ero ja mitä naiselle sitten kävikään

Elämä on välillä reilua, mutta useimmiten ei mitään sinne päinkään. Jos kerran on onnistanut ja on saanut elämäänsä Johnny Pertin, voi välillä käydä niin, ettei tästä miehen ruhjakkeesta olekaan mihinkään. On todettava julmat faktat, otettava ensin itseään niskasta kiinni ja sen jälkeen heitettävä mies kuin leppäkeihäs ulko-ovesta pihalle.

Mitä sitten?

Sen jälkeen katsotaan viikko Sinkkuelämää putkeen sohvalla kääriytyneenä vilttiin.

Ja syödään kuukauden verran pelkkiä Benin ja Jerryn jäätelöitä.

Viikonloppuisin käydään baarissa villitsemässä mahdollisimman monia miehiä ja etsitään laastareita.

Jos miestä ei saada raahattua mukaan kotiin, soitellaan itku silmässä entiselle ja pyydetään tätä palaamaan kotiin.

Ja jos miehen saakin yökerhosta mukaansa, niin eihän siitä ole mihinkään ja seksikin on suhteellisen surkeaa.

Jommin kummin, mutta aamulla kaduttaa kuitenkin.

Ja jälkimmäisen vaihtoehdon käydessä toteen on vielä keksittävä, kuinka sen eilen illalla komealta näyttäneen miehen saa heitettyä pihalle.

Tämän jälkeen palataan sohvalle itkemään ja syömään jäätelöä.

Sinkkuelämän kaudet on katsottu loppuun, joten siirrytään vanhoihin Disneyn elokuviin.

Mutta niissä elokuvissa on prinssejä ja onnellisia loppuja.

Tajutaan, ettei sellaista ole tosielämässä.

Masennus iskee.

Lisää jäätelöä.

Jonkun ajan jälkeen todetaan, että jäätelö on kertynyt vyötärölle.

Sitten aloitetaan uusi harrastus, leikataan hiukset ja lakataan kynnet punaiseksi.

Iltaisin luetaan vanhoja tekstiviestejä ja katsellaan kuvia yhteisiltä ajoilta.

Mikä on tietenkin täysin itsetuhoista toimintaa.

Joten lähdetään kavereiden kanssa lähikuppilaan yksille, jotta saataisiin muuta ajateltavaa.

Loppuilloista itketään ystävän olkapäätä vasten, ettei kukaan rakasta ja elämä on paskaa.

Lopulta ollaan yksin yhdillä joka päivä.

Vaihtoehtoisia vaiheita, jotka saattavat esiintyä henkilön luonteesta riippuen, ovat totaalinen masennus, burnout, sairasloman ottaminen töistä, ulkomaanmatkat ja silikonien ottaminen, vanhan itsensä täydellinen unohtaminen ja uuden, onnellisen sinkkuelämän (valheellinen) hehkuttaminen joka tuutista ja jokaiselle, joka sitä jaksaa kuunnella. Hyvin yleistä on myös ottaa yhteyttä vanhoihin heiloihin ja entisiin kavereihin ja yrittää kasvattaa omaa sosiaalista piiriään räjähdysmäisesti, jotta ei ehdi huomaamaan yksinäisyyttään.

Toisaalta, jos puhutaan pelkkiä totuuksia, en usko mihinkään ylläolevista taktiikoista, jos oikeasti haluaisi päästä yli erosta. Mielestäni elämässä selviää eteenpäin vain katsomalla sinne minne on matkalla – eteenpäin. Menneitä liikaa muistelemalla ei kykene jatkamaan matkaa, vaan jumittuu johonkin surun alamaille, mielettömien käytösmallien syvyyksiin. Jos kovalla tahdonvoimalla päättää jatkaa elämässään kohti tulevaisuuden uusia haasteita, matka varmasti jatkuu juuri siihen suuntaan.

Taistelua tuulimyllyjä vastaan

Olen yrittänyt opetella hylkäämään ihmisiä. Kuulostaa julmalta, mutta mielestäni se on myös erittäin tärkeä taito. Jos kaikki osaisivat poistaa elämästään sellaisia tyyppejä, joista ei koidu kuin harmia, olisi elo paljon antoisampaa. Nämä harmia aiheuttavat ihmiset eivät enää pystyisi sotkemaan muiden elämää, jolloin nämä muut olisivat onnellisempia. Samalla murheenkryynit itse joutuisivat todella miettimään, missä meni vikaan. Miksi heidät on jätetty? Olisiko asialle tehtävissä jotain? Pitäisikö muuttua paremmaksi ihmiseksi?

Liian moni jää kaverisuhteeseen, jossa toinen pomottaa ja järjestää toiselle koko ajan jonkinlaisia tulikokeita: ”Tee näin, tai en lähde kanssasi suunnittelemallemme matkalle.” Jos joka kerran ystävänsä kanssa oltuaan joutuu kohtaamaan huonon olon ja pohtimaan, onko itse jotenkin vääränlainen ihminen, kun toinen tuntuu koko ajan vaativan jotain enemmän, parempaa ja hauskempaa, onko ystävyys sen arvoista? Onko mikään kaveri niin tärkeä, että hänen takiaan joutuu kyseenalaistamaan oman arvokkuutensa, omanlaisena ihmisenä olemisensa?

Varmasti myös liian moni on parisuhteessa, jossa toinen määrittelee kaiken. Ei vain kaapin paikkaa, vaan myös sen, millainen ihminen se toinen parisuhteen osapuoli on. Miksi kukaan jaksaisi loputtomiin kuunnella sitä, miten ei pysty tekemään mitään oikein ja että on jotenkin perustavanlaatuisesti ikävä ja itsekäs tyyppi? Tai miksi se pitäisi automaattisesti uskoa, ja jatkaa alistuneena elämäänsä tuossa suhteessa? Olen kuullut kauhutarinoita narsistien kanssa asuvista murheellisista ihmiskohtaloista tai väkivaltaisen avopuolison kanssa elämisestä. Miksi kukaan pitää itseään niin mitättömänä, ettei ansaitse onnellisuutta?

Jos jokainen meistä tunnustaisi itselleen, että on itse asiassa aivan mahtava ihminen, eikä ansaitse elämäänsä ketään, joka haukkuu, lyö tai saa olon tuntumaan murheelliselta, olisimme kaikki onnellisempia. Vaikka minäkin pidän oletusarvoisesti jokaista uutta tuttavaa potentiaalisena mahtavana uutena ystävänä, olen yrittänyt myös opetella hylkäämään heitä. Ei jokainen mahdollisuus voi olla tie voittoon, eikä jokainen uusi ihminen voi olla minulle oikeanlainen kaveri, tuttu tai ystävä.

Joten loppujen lopuksi minä en aio olla yksi niistä masokisteista, jotka antavat lyödä itsensä kerta toisensa jälkeen lyttyyn. Aion puolustaa omaa arvoani, vaikka se tarkoittaisikin hyvästien sanomista joillekin. Minun täytyy vain uskoa, että nurkan takana on jälleen uusia ihmisiä, joista voisi tulla parempia kavereita kehnompien tilalle.

Aivot narikassa

Tiedättekö sellaisia aamuja, kun heräät ja olet ihan pihalla kaikesta? Vai olenko minä ainoa, joka näistä kärsii, sillä muutamat ystäväni ovat pudistelleet hämmentyneinä päitään, kun olen kertonut tällaisista tapahtumista?

Tänä aamuna herätyskelloni soi. En tajunnut sitä aluksi. Luulin unen jatkuvan, en tiennyt missä olin, mitä tapahtuu ja kuka olen. Mikä maa, mikä valuutta? Kun viimein ymmärsin melun tulevan herätyskellosta, suljin sen ja jäin ihmettelemään, miksi se oli soinut. Onko minulla koulua? Oliko minulla tänään töitä? Eikö minulla olekaan vapaapäivä? Onko tänään perjantai vai tiistai, sunnuntai vai maanantai?

Jäin arpomaan vastauksiani vielä hetkeksi sänkyyn, sillä en ollut ollenkaan varma, miksi edes heräsin.

Tällaiset herätykset ovat kamalia. Tällaisena aamuna jos minulta kysyttäisiin omaa nimeäni, minun pitäisi luultavasti jäädä sitäkin harkitsemaan toviksi, ennen kuin osaisin vastata.

Posti kulkee ja kusti juoksee

Olen usein miettinyt, minkä ihmeen takia postilaatikostani tipahtaa päivän postit, jonka jälkeen kuulen hullua ravia alaspäin. Asun kerrostaloni ylimmässä kerroksessa, joten ehdin kuulla monet juoksuaskeleet rappusia alaspäin, kohti ulko-ovea.

Usein tämän paniikinomaisen pakoliikkeen rappukäytävästä kajahtaessa olen miettinyt, että ehkä se on jonkinlainen opittu reaktio postimiehen työssä. Olen kuullut huhuja, että jotkut laskuja saatuaan postilaatikosta sisälle, avaavat oven ja alkavat räyhätä postinkantajalle. Viattomalle luontokappaleelle, joka tekee vain työtä saadakseen ruokaa pöytäänsä. Miksi huutaa ihmiselle, joka on vain viestintuoja tässä suuressa maailmassa? Ilmeisesti joidenkin on vain pakko löytää raivolleen kohde.

Ehkä tämän takia siis kuulen postinkantajani juoksevan alaspäin. Hän pakenee, ennenkuin ehdin avata oven ja sättiä häntä. Tai sitten hänellä on vain kiire.

Kahden vaiheilla

Toiset tuntuvat olevan niin itsenäisiä kuin vain voi olla. Eivät ole vuosiin katsahtaneetkaan ketään kohti, vaan elävät omaa elämäänsä omassa pienessä piirissään, täydellisen onnellisena. Tekevät asioita, joista nauttivat, menevät minne haluavat ja tapaavat kaupungilla kavereitaan ja tuttujaan. Nauravat ja nauttivat elämästään.

Siltä se ainakin vaikuttaa, mutta voiko se tosiaan olla mahdollista? En ymmärrä miten toiset voivat pärjätä vuosi toisensa jälkeen yksin, näyttäen siltä, etteivät tarvitse ketään, johon heikkona hetkenä nojautua. Itse asiassa toiset näyttävät siltä, etteivät he edes tiedä, mikä meihin muihin iskevä heikko hetki edes määritelmältään on. He katsovat kulmiaan kurtistellen, jos muut vaipuvat alakuloon ja askeltavat lannistunein ilmein poispäin.

Olen tullut siihen tulokseen, että asiat voivat olla kahdella tavalla. Joko nämä ihmiset ovat oikeasti todella vahvoja ja itsenäisiä ihmisiä, sellaisia erakkoluonteisia maailmanlopusta selviytyjiä, ettei tällaista käytöstä voi kuin ihmetellä – ja ehkä vähän ihaillakin, sillä tottakai jokaisen pitäisi osata tulla toimeen joskus yksinäänkin. Toinen vaihtoehto on, että he ovat oikeastaan ihan tavallisia ihmisiä, mutta osaavat peittää omat tunteensa todella hyvin. Heidän kovan kuorensa alle kätkeytyy aivan samat epävarmuuden ja läheisyyden kaipuun tunteet kuin muillakin, mutta he osaavat kontrolloida tunteitaan paremmin.

Haluaisin joskus tietää, miltä tuollainen täydellisen itsenäinen elämä tuntuu. Lähinnä haluaisin tietää, onko sellaista elämää mahdollista elää täysin onnellisena. Eivätkö ne yksin asuvat ihmiset koskaan kaipaa toista ihmistä vierelleen? Eivätkö he todella halua jakaa elämäänsä jonkun kanssa, puolittaa surut ja kasvattaa ilot kertomalla siitä toiselle?

Itse olen niitä ihmisiä, jotka ovat onnellisimmillaan hyvien ystäviensä tai rakkaiden läheistensä parissa, joten olen pohtinut tätä pitkän aikaa. Onko olemassa onnellisen itsenäisiä ihmisiä, vai onko olemassa ainoastaan eri tunteiden tarkemmin kontrolloivia, ulospäin viileän jäisiä ihmisiä?

Sarvipäinen kampela

On päiviä, jolloin katsoessani peiliin näen hirviön. Silmät ovat kierot ja eri puolilla päätä, nenä on kuin yksi suuri perunannäköinen pullistuma keskellä kaikkea kamaluutta ja suu on kuin marsulla. Hampaat ovat keltaiset ja hiuksetkin sojottavat mihin tahansa muualle kuin sinne, minne niiden pitäisi.

Harakkapäivä. Rumapäivä. Näinä päivinä näen peilistä minua katsovan kampelan, ison, pyöreän ja ruman kalan.

Sitten on päiviä, kun tunnen sisälläni olevan hirviön. Se vihaa kanssaeläjiä, haluaa huomauttaa kaikista ympärillä piilevistä negatiivisista asioista, haluaisi tökkiä ja kiusata kaikkia koulutovereita ja halveksia opettajia. Se haluaa pettää sille rakkaat ihmiset ja vähät välittää normaaleista ihmissuhteiden säännöistä. Se haluaa tehdä juuri niin kuin itse tahtoo, se ei välitä muista. Sisälläni piilevä hirviö on itsekäs, ilkeä ja inhottava.

Noina päivinä olen normaalia hiljaisempi. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, ei pidä sanoa mitään. Näin olen kuullut neuvottavan.

Nämä kampelapäivät ja hirviövuorokaudet sattuvat yllättävän usein talvella, kun on pimeää ja kylmää ja kaikki on huonosti. Enkä taida olla ongelmani kanssa yksin, sillä ihmiset vuorautuvat ylisuuriin villapaitoihin ja tiuskivat toisilleen sen minkä ehtivät. Talvi tekee meistä ikäviä ihmisiä, tällä vuodenajalla on jokin kummallinen vaikutus mielenterveyteemme. Uskon, että ihmiset ovat luotu elämään auringonpaisteessa ja lämmössä, koska silloin kaikki näyttäisi olevan paremmin.

Oi tule jo kevät ja sulata lumet. Tulisipa aurinko ja häätäisi sisältämme monsterit takaisin sängyn alle piiloihinsa, koittaisipa kesä ja tekisi meistä taas kunnon kansalaisia.