Itsekästä laiskuutta

Mielestäni ihmisten tulisi hyväksyä itsensä. Se on avain jonkinlaiseen onneen, sillä ei kukaan jaksa kamppailla itsensä kanssa loputtomiin, eikä kenenkään kuuluisi vihata itseään lopun elämäänsä minkään takia.

Yleensä tällainen taito kehittyy vanhetessa. Teini-iässä sitä vielä katsoo peiliin ja näkee kaikki virheet, huokoisen ihon, ohuet hiukset ja kyömynenän. Vähitellen näitä piirteitä oppii kuitenkin arvostamaan, tai vähintäänkin sietämään. Kun kiinnittää huomiota enemmän positiivisiin seikkoihin, ei ihon finnisyyskään enää haittaa, kun peilissä säihkyy kauniit silmät.

Konkreettisimmin tällaisen kehityksen näkee juuri oman ulkonäön hyväksymisessä. Valitettavasti jotkut ottavat kyseisen mallin käyttöön myös sisäisen kauneutensa kanssa, mikä minusta taas on jossain vaiheessa väärin. Tietysti on hyvä arvostaa omaa huumorintajuaan tai ystävällisyyttään. Kun näitä asioita oppii enemmän arvostamaan, ne vain vahvistuvat entisestään.

Persoonan kanssa ei kuitenkaan päde samat säännöt kuin naaman ulkomuodon kanssa. Se, että kiinnittää huomiota enemmän positiivisiin puoliin itsessään ei saa huonoja puolia häviämään taka-alalle. Jos heittääkin kavereidensa kanssa hauskoja vitsejä ja saa ystävät paremmalle tuulelle niiden avulla, ei se vie sitä pois, että parisuhteessa sama henkilö saattaa olla täysi hirviö – lytätä toisen omien mielipiteidensä alle ja latistaa toisen itsetunnon täysin.

Valitettavaa mutta totta. Silti jotkut meistä tuudittautuvat siihen mielikuvaan, että persoonankin kanssa hyvät ja huonot puolet tasoittavat toisensa. Eräs toverini kerran tokaisi – vaikkakin puoliksi vitsaillen – olevansa mulkku, mutta hyväksyneensä sen asian itsessään. Hän ei aikonut enää taistella asian kanssa, vaan antoi itselleen luvan olla ikävä ihminen, joka silloin tällöin saa toiset itkemään.

Olin täysin ymmälläni tällaisesta, sillä vaikka oman itsensä hyväksyminen onkin tärkeää, ei ole reilua muita kohtaan hyväksyä olevansa ilkeä tai pahansuopa. Tällaisissa asioissa ihmisen kuuluisi mielestäni taistella läpi elämänsä kohti parempaa minää. Ihmisen kehityskulku jatkuu vauvasta vanhukseen, eikä missään vaiheessa saisi antaa itselleen lupaa tehdä pahojaan. Ainakaan jos nuo teot tai sanat kohdistuvat toisiin ihmisiin, sillä sitä minun on vaikea niellä, että aikoo koko loppuelämänsä tehdä pahaa toisille.

Me voimme ja pystymme kovasti kamppailemalla sekä hyväksymään itsemme että muuttumaan mukaviksi ihmisiksi, jotka kykenevät ottamaan toisetkin huomioon. Eikö siinä ole tarpeeksi hieno päämäärä tavoiteltavaksi?

Mainokset

Hylkäys

Ihmissuhteet ovat siinä mielessä petollisia, että ne eivät ole aina pelkkää ruusuilla tanssimista. Ihminen satuttaa itsensä niissä helposti, sillä ne näyttävät kaukaa kivoilta ja kauniilta, mutta läheltä huomaa niiden rosoisuuden ja kivikkoiset tiet. Älkää käsittäkö minua väärin, tiedän kivikkoisen tien olevan kulkemisen arvoinen, sillä matkan varrella voi nähdä ja kokea kaikkea sitä, mistä on unelmoinutkin, ja miksei myös sellaista, jollaista ei olisi koskaan voinut kuvitellakaan kokevansa.

Silti joskus minua pelottaa nuo kuopat tiessä ja se, kuinka helposti niihin kompastuu. Ihmiset kyllästyvät toisiinsa, alkavat inhota piirteitä, joista aluksi pitivät ja joita rakastivat. Yhtäkkiä he jättävät vastaamatta puhelimeen tai eivät enää nosta kättänsä tervehdykseen kadulla vastaan kävellessään.

Tämä kaikki kuuluu elämään, voisi joku sanoa.

Voi se olla niinkin, mutta mitäs sitten, jos kääntää kaiken ajatuksissaan itseään vastaan? Mitä jos kamppailee jatkuvasti niissä mielikuvissa, joissa kaikki ongelmat kavereiden, vanhempien ja sukulaisten kanssa johtuvat omasta itsestä. Siitä, että on jotenkin vääränlainen, jollain lailla ikävä ihminen?

Vaikka sanon joskus itsetuntoani hyväksi, en silti voi välttyä näiltä mielikuvilta, joissa minut jätetään minun itseni takia, sellaisten seikkojen ja luonteenpiirteiden takia, joita minun on erittäin hankala muuttaa itsessäni. Joskus se kuitenkin menee niinkin, sillä kaikki eivät voi pitää kaikista. Miksi se silti kuulostaa niin kovin masentavalta? Miksei maailma voisi sittenkin olla koko ajan pelkkää auringon paistetta täynnä?

Juhlan aihetta

Ihmiset ovat keksineet mitä merkillisimpiä päiviä juhlittavaksi. Mikäs siinä, juhlan aiheita tarvitaankin elämään, ja mitä enemmän niitä on, sitä parempi. Tavallisen tylsää ja harmaata arkipäivää piristää kummasti, jos saa nostaa kahvikupin ilmoille jonkin asian kunniaksi ja ottaa vielä juhlapullanpalan siihen jatkoksi hyvällä omallatunnolla.

Mietin kuitenkin milloin näitä päiviä on liikaa? On naistenpäivä, isänpäivä, ystävänpäivä, steak & bj -päivä, tasa-arvonpäivä, koiranpentujen päivä, tissipäivä eikä tietenkään pidä unohtaan Sulon päivää, jolloin ilmoitetaan aina Ilosaarirockin esiintyjiä. Juhlan humua joka toinen päivä vuodesta, milloin minkäkin syyn verukkeella.

Ehkä tänään voitaisiin juhlia ensimmäistä maanantaita viikonlopun jälkeen? Mielestäni se on melko hyvä aihe olla iloinen, tehdään maanantain surkeudesta jotain muuta kuin mitä se normaalisti on.

Ensimmäinen viikonlopun jälkeinen maanantai tarvitsee selkeästi oman leivoksensa. Se voisi olla m-kirjaimen muotoinen munkki, jonka sisällä olisi suklaata. Mikään ei piristä viikon alkua niin kuin tuhti sokeriannos, kyllä sen jälkeen jaksaa tehdä töitä iloisin mielin. Lisäksi se helpottaisi viikonlopun jälkeistä sokerikrapulaa, kun meillä suomalaisilla niin monilla tuntuu olevan karkkipäivä viikonloppuna. Pieni tasoittava välipala maanantaina parantaa tuonkin ongelman.

Tämän maanantai-juhlan kunniaksi täytyy myös kuormittaa postin palveluja, sillä erityisen surkea maanantai yleensä on yksinäisille vanhuksille, koska heillä viikonlopun jälkeiset arkipäivät eivät tunnu missään. Jos itse olisin eläkkeellä ja jokainen päivä olisi vapaa, mitä väliä sillä olisi onko sunnuntai tai tiistai kalenterissa kulumassa? Ajatus on surullinen. Siksi Ensimmäisen viikonlopun jälkeisen maanantain kunniaksi jokaisen on lähetettävä perjantaina yhdelle eläkeikäiselle ihmiselle  ensimmäisen luokan postikortti. Näin mummmot ja papat voisivat joka viikko ensimmäisenä arkipäivävä rientää innoissaan posteljoonia vastaan, koska he tietäisivät saavansa jotain muutakin kuin laskuja ja mainoksia.

Lisäksi jokainen juhla tarvitsee vielä jotakin kaupallista erittäin-tärkeää-tavaraa kauppoihin myytäväksi. Juhlaa lanseerattaessa voisi yrittää tuoda esiin perinteen, jonka mukaan jokaisena Ensimmäisenä viikonlopun jälkeisenä maanantaina miehen on ostettava naiselleen hierontalahjakortti ja kukkakimppu. Naiset taas pääsisivät ostamaan miehelleen korin Maanantai-kaljaa, uutta juhlan kunniaksi tehtyä olutlaatua, sekä maanantaisukat. Näin naiset pääsisivät joka viikko rentouttavaan hierontaan – samalla kun tarjotaan hierojille lisää työtä ja nostetaan tuhlauksen avulla kansantaloutta – ja miehet voisivat rentoutua sen aikaa kotona kaljaa kipaten, ja saisivat tehdä sen kerrankin hyvällä omallatunnolla, koska Ensimmäisenä viikonlopun jälkeisenä maanantaina naiset eivät saa mäkättää miehilleen.

Lisäksi juhlasukkien ostamisen voi perustella sillä, että miesten pestessä pyykkiä vähintään yksi sukka häviää joka kerralla, joten joskushan niitä korvaavia sukkapareja on ostettava.

Nyt kun kaikki oleellinen juhlapäivään tarvittava materialismi ja käytöstavat ovat päätettynä, tarvitsee minun enää kerätä tarpeeksi taitavia markkinoijia viemään ajatustani eteenpäin. Tämän on pakko onnistua. Idea on loistava, sillä kukapa ei vihaisi pelkkää tavallista maanantaita?

Laiska ruokaympyrä

Luin hämmentyneenä pienen pätkän eräästä blogikirjoituksesta, jossa henkilö pohti pystyvänsä syömään oireetta ja mukisematta jo kahtatoista ruoka-ainetta. Pääni päälle välähti saman tien iso kysymysmerkki. Mistä on kyse? Kuka tyytyy noin pieneen valikoimaan? Eihän tuosta voi saada mitään iloa irti, vai voiko?

Kun pääsin viimein lukemaan oikeaa kirjoitusta, niin tajusin sen olevan kirjoitettu vauvan näkökulmasta. Tottakai, mitenkäs muutenkaan.

Niin, paitsi mietin sen jälkeen omaa ruokavaliotani. Kaksitoista erilaista ainesosaa kuulostaa järkyttävän vähältä, mutta onko omakaan ruokavalioni muka sen paremmassa kunnossa? Olen erittäin laiska ihminen tekemään ruokaa, joten haahuilen liian usein kaupassa valmiiden annosten ääreen. Kaverini tietävät himoni grillattuihin kanankoipiin tai maksamakkaraan. Jotakin helppoa – se on minun tapani syödä ruokaa.

Tiedän sen olevan huono juttu, ja tiedän sen vievän minut varmasti kolesterolikierteeseen, diabetekseen tai liikalihavuuteen. Pitäisi lopettaa tällainen hömpötys.

Kuitenkin alkuperäistä tekstiä lukiessani aloin pohtia omia ruokatottumuksiani, ja kuinka paljon erilaisia ainesosia niihin tarvitaan. Jos en ota lukuun riisipiirakasta kaikkia sen tekemiseen tarvittavia jauhoja ja maitoja, vaan lasken sen yhtenä tuotteena, päädyn aika surkeaan tulokseen.

Vauvan juttu jatkui niin, että ruokavaliota tulisi jatkuvasti laajentaa. Jouduin toteamaan, että olen itse samanlaisen kuurin tarpeessa.

Hyvästi

Hei Niina,

olen päättänyt jättää sinut.

Älä ole yllättynyt, minä tiedän että olet aavistellut lähtöäni jo pitkään. En vain enää jaksanut, kyllähän sinä tiedät miten uupuneeksi aloin loppua kohden käydä. Tuntui kuin olisin hiipunut olemattomiin luonasi, joten päätin lähteä etsimään jotakin uutta. Tai jotakuta uutta, sellaista ihmistä, joka osaisi arvostaa minua tarpeeksi. Sellaista, joka saisi minut taas puhkeamaan kukkaan.

Toivottavasti pärjäät ilman minua. Äläkä turhaan itke lähtöäni, se ei auta mitään.

Mutta ehkä kuitenkin vielä joskus kohtaamme, kuka tietää…

Terveisin, Motivaatio

Vääristynyt maailmankuva

On monia sellaisia arkipäivän asioita, jotka muuttavat mieleni mustaksi, jos niiden takana on omituisia ja itsekeskeisiä motiiveja. En voi sietää sellaisia sanoja, joiden avulla pyritään nostamaan itseään jonkinlaiselle jalustalle, muiden yläpuolelle. Tai sellaisia, joiden avulla näytetään olevan parempia ja ajanmukaisempia ihmisiä.

Jos radiossa alkaa soida joku uudehko biisi, sen voi todeta olevan todella hyvä laulu, ja tykänneensä siitä itse jo heti ensi kuulemalta. Se on täysin normaali kommentti, eikä siinä ole mitään väärää. Mutta jos perään lisätään hienoinen huomautus, että se on kuultu jo ainakin kolme kuukautta sitten, ennen kuin kukaan muu oli kuullut koko yhtyeestä edes halaistua sanaa, alkaa juttu lipsua omahyväisyyden puolelle. Ihan kuin se tekisi kenestäkään khuulimpaa tyyppiä vain siksi, että on kuullut jonkin laulun luritelman ennen kavereita. Sama pätee esimerkiksi vaatekappaleisiin, jos joku huomaa kaupungilla jonkun tyttösen kävelevän mekko päällä kauniilla ilmalla. Asian huomauttaminen ei sinällään ole mitenkään paheksuttavaa, mutta se mitä sitten seuraa – jos todetaan itse käyttäneen samanlaista mekkoa jo kauan ja syytetään viatonta ohikulkijaa matkimisesta – siitä seuraa vain ihmettelevä olan kohautus minun puoleltani. En lähde ihailemaan ensimmäisenä kyseistä mekkoa pitänyttä tyttöä jonkinlaisena muodin edelläkävijänä.

Jos joku on töissä menestyneessä firmassa, ja kertoo siitä kavereilleen, pitääkö muistaa aina mainita olevansa ”vain” sihteerinä siinä paikassa? Sillä jos joku osastonjohtaja kuulisi sanottavan ”sen tyttösen” olevan töissä kyseisessä firmassa, muistaa tämä johtaja varmasti korjata luulot oikeiksi. Pönkittääkö se jollain tavalla tuon osastonjohtajan omaa egoa, kun pystyy kertomaan neiti Näpsän olevan vain sihteeri? Sitten lauseen perään voi tietysti vahingossa lipsauttaa oman, paremman, virkanimikkeensä. Näinkö me luomme itsellemme arvoa, lujitamme omaa egoamme?

En myöskään ymmärrä tietotekniikan ostamista vain merkin takia. Jos ostat hyvän ja toimivan puhelimen, jota on näppärä käyttää ja pidät sen muotoilusta, niin mikä ettei, siitä kannattaa maksaa jokainen euro, jota siitä puhelimesta pyydetään. Mutta miksi se pitäisi ostaa vain sen takia, että takakannessa on syöty hedelmä?

Johtopäätöksenä on siis khuulia kantaa tietynmerkkistä puhelinta taskussa vain sen merkkinsä takia, muistaa aina mainita oma status työelämässä, polkea muita maanrakoon, lytätä toisia omilla mielipiteillämme, jotka lausumme tosina, ja viime kädessä nostaa itseään jalustalle mitä merkillisimmillä tavoilla. Tällaisessako yhteiskunnassa me todella elämme?

Ei kun mitä?

Postin saaminen on kivaa. Kun postiluukku kolahtaa, sitä aina toivoo saavansa jotain mukavaa luettavaa. Mielessä vilahtaa mielikuva hömppälehdestä, kirjeestä hyvältä ystävältä, postikortista tai ehkä lempikaupan tarjouskupongeista.

Todellisuudessa eteisen lattialla lojuu Tokmannin mainos, palkkakirje (joka kertoo surullisen pienistä tuloista) ja muutama lasku.

Toisaalta voin itse olla se muutos, jonka maailmassa haluan nähdä, joten lähdenkin tästä postittamaan itselleni pienen lahjan.