Jyrkkä mielipide

Joskus aikoja sitten sitä oli niin varma maailman menosta. Minulla oli jokaiseen asiaan mielipide, jopa sellaisiin tilanteisiin, joita minulle ei ollut koskaan tapahtunut. Mutta silti olin täysin itsevarma, että tiedän mitä siinä tapauksessa pitää tehdä, jos joku kerta itse sattuisin olemaan vaikka uudelleenrakennetussa ja uudelleenuppoavassa Titanicissa. Skenaarioita tulevasta elämästä oli miljoonia, mutta minä tiesin.

Tai ainakin luulin tietäväni. Joskus olisi mukava palata noihin lapsuuden tai nuoruuden varmoihin ajatuksiin ja kokea jälleen se suunnaton varmuus, jolla jokaisesta asiasta puhui. Maailma oli niin mustavalkoinen, että rajapinnat oli selkeä erottaa toisistaan. Meillehän opetetaan jo lapsina, mikä on hyvää ja mikä pahaa, mikä on väärin tai oikein.

Kuitenkin aikuistuessaan sitä huomaa, että ehkä kaikki ei olekaan niin itsestään selvää. Lapsena opetetut tarinat noidista, pahoista äitipuolista ja metsään lapsensa hyljänneistä miehistä näyttäytyvät aivan uudessa valossa. Esimerkiksi köyhä mies, jolla oli liikaa lapsien suita ruokittavana, vaikuttaa nykyään minusta jotenkin surulliselta, säälittävältä ukonrähjältä, jolta oli loppuneet keinot selvitä karusta arjesta. Oliko lapsien heittäminen metsään oikea ratkaisu? Ei tietenkään, mutta silti jollain tasolla ymmärrän nyt paljon paremmin tuota köyhää talonpoikaa. Kaikille ei ole annettu etuoikeutta olla penaalin terävin kynä, joten kun eteen tulee raskaat ja vaikeat ajat, eivät kaikki osaa hoitaa asioitaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä hämärämmäksi maailma muuttuu. Mitä kauemmas kuljemme noista lapsuuden ehdottomista opetuksista, sitä enemmän joudumme itse pohtimaan asioita ja päättelemään uudestaan oikean ja väärän rajat. Voiko edes sanoa että joku on ehdottoman oikein tai ehdottoman väärin? Kuten lapsensa hylänneestä miehestä kertova tarinakin on saanut uusia piirteitä ajatuksissani, sitä vähemmän tuntuu että muistakaan asioista enää tiedän. Jos ennen olin täydellisen varma, että hylkään heti minut pettäneet ihmiset, nykyään en enää uskalla sanoa varmaksi sitäkään. Elämä voi heitellä meitä mihin suuntaan tahansa, joten kuka enää uskaltaa luottaa mihinkään sataprosenttisesti?

Johonkin näiden vuosien varrelle katosi se jyrkkyys, kun aina tiesi mitä mieltä oli ja mikä on oikein ja kaunista. Sen takia minulla nykyään särähtää heti korviin, jos joku sanoo sanan ”aina” tai ”ei ikinä”. Ei kukaan, kaikki, iankaikkisesti. Mikään näistä sanoista ei enää tunnu oikealta, sillä kuka sitä tietää? Kuka voi sanoa, että ei ikinä? Tai aina? Kuka pystyy antamaan sellaisia lupauksia, jotka kattavat tästä iankaikkiseen? Kuulostaa jo niin jumalalliselta puheelta, etten ainakaan itse kykene siihen.

Minkälaista tämä ihmisen kehitys on, kun lapsena kaikki oli selvää, nuorena mentiin suunnattomalla itsepäisyydellä ja varmuudella asioissa eteenpäin ja aikuisena kaikki rajat alkavat hämärtyä, eikä mikään ole enää absoluuttisen totta? Mihin tämä kehitys johtaa, kun olemme vanhuksia? Minusta alkaa näyttää siltä, että siinä vaiheessa ei riitä enää minkäänlaista varmuutta mihinkään, vaan kyseenalaistetaan kaikki ja toivotaan vain, että itse pääsee elämässään eteenpäin suurin piirtein oikealla polulla. Totuudet korvautuvat iän myötä toivolla, ja kaikki jyrkät mielipiteet ja varmuus on heitetty menemään. Tämäkö meitä odottaa vanhuudessa?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s