Suuri totuus

Uskon, että maailmassa on jotain suurempaa, jotain, jota emme voi ymmärtää. Uskon, että tuo jokin on jollain lailla ylemmällä tasolla elävä suuri ja mahtava olento, joka seuraa meidän taivaltamme täällä alhaalla maailmassa. Luulen myös, että se on ilkikurinen paskiainen. Koska luulen, että sillä on eräs kirjoittamaton sääntö: Kaikki, jota joku luulee varmaksi, ei ole varmaa.

Kun joku meistä kulkee maan päällä ja on perin tyytyväinen elämäänsä, vakityöpaikkaansa, avioliittoonsa ja arkeensa, tuo suuri jumalallinen olento päättää, että ei, ei se niin mene. Se päättää palauttaa tuon tavallisen pulliaisen takaisin riviin, ja palauttaa tämän elämän realiteetteihin. Kun tuo ukko parka menee sitten illalla kotiin, vaimo on jättänyt hänet. Seuraavana päivänä työpaikalla pomo näyttää närhen munat ja pienentää palkkaa ja työtunteja olemattomiin.

Ehkä elämässä on jokin tietty onnellisuuden raja, ja jos se näyttää ylittyvän jonkin osalta, tuo pirullinen jumala tulee ja täräyttää meitä takaraivoon. Koska täytyyhän elämässä olla kurjuuttakin, ei kaikki voi olla ruusuilla tanssimista.

Muistakaa se.

Mainokset

Minulla on kysymykset, kenellä on vastaukset?

Joskus sanotaan, että erilaisuus yhdistää ihmisiä. Mies voi olla Marsista ja nainen vaikka toisesta galaksista asti, mutta he ovat silti yhdessä onnellisia, ja juuri tuon välimatkan takia.

Onko se todella mahdollista? Voiko erilaisuus olla hyvä asia?

Toinen on pessimisti ja ennustaa maailman tuhoa, ja toinen on aurinkoinen persoona, jolla ei mene koskaan huonosti. Toinen on laiska kotikissa, joka makoilee sohvalla ja nauttii lehtien lukemisesta riippumatossa, auringon kallistuessa taivaanrantaa kohti. Toinen on hulvaton seikkailija, joka haluaa kokea kaikkea ja kaikenlaista, riehuu ja rällästää kuin pikkutyttö tai -poika. Toinen on herkkä ja haavoittuvainen, toinen hiljainen ja kova.

Miten erilaiset ihmiset voisivat olla koko elämänsä ajan onnellisia toistensa kanssa? Eikö missään vaiheessa toisen tyyli elää ala ärsyttää niin paljon, että päättää pakata laukkunsa ja lähteä kokemaan seikkailut jonkun muun kanssa? Jos toinen jättää aina kaapin ovet auki ja toinen joutuu kävelemään perässä sulkien ne kaikki, eikö missään vaiheessa herää kysymys, onko siinä todella onnellisen elämän avain – avonaisten kaapin ovien sulkemisessa?

Vai onko samankaltaisuus suhteessa tappavan tylsää? Kun toinen ei koskaan yllätä millään tavalla, kun toinen aloittaa lauseen ja toinen lopettaa sen, kun molemmat istuvat omilla tuoleillaan lukemassa kirjaa, hiljaisuudessa, samaan aikaan sivua kääntäen?

Kuka tästä elämästä ottaa mitään selvää? Vai pitääkö kaikki kokea, ennen kuin mihinkään osaa vastata?

Kristallipallo

Olen nähnyt tulevaisuuteen. Olen nähnyt omaan tulevaisuuteeni, enkä pidä näkemästäni.

Edustan juuri sitä ihmistyyppiä, jonka on vaikea ottaa vastaan iskuja ihmisiltä, ja sen jälkeen säilyttää sinisilmäisyyteni elämää kohtaan. Minun on vaikea luottaa uusiin ihmisiin, tai edes elämässäni jo oleviin ihmisiin, sillä oletan heiltä aina jotain ikävää jossain vaiheessa. Kuten eräs kuulemani lausahdus toteaa, ystävät ovat vain vihollisia, jotka eivät ole vielä hyökänneet.

Odotan tuota hyökkäystä valppaana. Elän usein elämääni kuin toinen silmä auki nukkuva koira. Vaikka vaikutan leppoisalta ja onnelliselta, toinen puoli minusta etsii aina tilanteita, joissa minuun saattaisi sattua. Minusta tuntuu, että jos hetkeksikin ummistan myös toisen silmäni ja lepään aloillani levollisena, joku hyökkää heti kimppuuni.

Olen nähnyt tulevaisuuteeni. Rakennan muureja minun ja toisten ihmisten väliin, jotta minä en joutuisi kokemaan surua, murhetta tai pettymystä. Koska olen itse ainut ihminen, johon luotan, näen tulevaisuuteni. Istun yksin mökissä, jonka minä ostin tai rakensin, istun yksin tuolillani, jossa minä olen istunut jo monia vuosia. Olen erakko, eikä yksikään henkisistä haavoistani ei ole tuore, sillä vain muut voivat niitä aiheuttaa, ja yksin eläessä olen turvassa. Olen erakko ja kuolen yksin.

Tervetuloa synkkä tulevaisuus.

Vastuuton

Meillä oli pienenä karkkipäivät, jolloin saimme ostaa irtokarkkia kymmenellä markalla. Muistan kuinka otin joka kerta vahingossa yhdentoista markan arvosta makeisia pussiini, ja aina sinisin silmin katsoin äitiä ja vakuutin, että en tajunnut niiden painavan vielä niin paljon. Näin myöhemmin mietittynä tuo toistuva juoneni on varmaankin paljastunut melko nopeasti vanhemmilleni, mutta ehkä he antoivat minun kuvitella olevani nerokas.

Kuitenkin joinain päivinä, kun ei ollut lauantai ja mieleni teki jotain makeaa, otin pakkasesta jäätelön. Tiesin, että se oli väärin, mutta asettelin muita mehujääpatukoita niin, ettei yhden puuttumista olisi niin nopeasti huomannut. Sitten otin toisenkin mehujään ja taas asettelin pakastelokeron sisältöä juonikkaasti uudelleen. Sitten myöhemmin vain toivoin, ettei kukaan huomaisi sitä ja pääsisin pälkähästä.

Myöhemmin rikoin vahingossa erään vaasin koulussa, mutta koska kukaan ei oikeastaan nähnyt mitään, nostin sirpaleet takaisin ikkunalaudalle ja kävelin pois. Tiesin, etten tehnyt kovin arvokasta valintaa jättäessäni jälkeeni kauhean tuhon. Toivoin sormet ristissä, ettei kukaan muu kirjastossa ollut kantelisi minusta, etten vain joutuisi opettajan puhutteluun, ettei vain kukaan saisi tietää.

Vuosia myöhemmin olin tehnyt itseni kanssa lupauksen, etten puhu muista enää pahaa toisten selän takana. Kuitenkin joskus väsyneenä ja ärtyneenä työpaikan taukohuoneessa suustani lipsahti sana tai toinenkin siitä, kuinka työkaverini oli tehnyt surkeaa jälkeä siivotessaan kassaa. Heti kun nuo sanat olivat päässeet ilmoille, muistin lupaukseni ja minut valtasi heti kauhea häpeän tunne. Aina kun sammakko oli lipsahtanu ilmoille, toivoin illalla nukkuessani, ettei sanojani toistettaisi eteenpäin, etten vain loukkaisi kenenkään tunteita.

Teen asioita väärin ja sitten toivon, että jollain ihmeen konstilla selviän ilman seuraamuksia. Tein samanlaisen virheen tässä vähän aikaa sitten, ja nyt toivon, etteivät kerrotut sanat kulkeudu eteenpäin satuttaen sivullisia. Minä ja suuri suuni, mutta minkäs teet. Olen jännittänyt viime ajat tiukasti sitä, että kunpa mitään pahaa ei sittenkään tapahtuisi.

Kuinka aikuinen ihminen muka voi olla, kun käyttäytyy samaan aikaan näin vastuuttomasti? Miksen vain kertoisi rikkoneeni kukkaruukkua, jolloin sirpaleet voitaisiin korjata pois ja unohtaa asia kunniallisesti? Tunnen itseni kuin varkaaksi yössä, hiippailen salamyhkäisesti vältellen vastuuta. Vastuun kantaminen ja syyn ottaminen omille niskoille on jotenkin kauhean hankalaa, mutta joskus on kohdattava totuus ja myönnettävä, että moukan tuurini ei kestä koko elämääni. Vielä joskus joku saa selville, mitä olen tehnyt.

Ala ilman palvelua

On olemassa erilaisia ammattikuntia ja yleensä niihin suuntaudutaan omien mielenkiintojen ja oman persoonan mukaan. Jotkut päätyvät konttorirotiksi, koska pitävät tarkasta ja itsenäisestä työskentelystä, toiset päätyvät rakennusalalle, koska haluavat nähdä oman käden jäljen pystyyn nousevassa talossa. Jokainen oman makunsa mukaan, tai niin sitä ainakin luulisi. Koska sitten on olemassa yksi ammattikunta, joka on ilmeisesti aivan tuuliajolla, eikä kukaan oikein tiedä, mitä ominaisuuksia tuohon työhön tarvitaan. Ehkä se on hätävara elämässä, aloituspaikka tai ponnahduslauta, tai ehkä jokin oikean työmoraalin musta aukko. Nuo työpaikat kokoontuvat yhden nimikkeen alle, palvelualan ammatit.

Kuka sitten noihin ammatteihin hakee? Peruskoulusta tai lukiosta vasta valmistuneet ihmiset, jotka eivät saa paikkaa vielä muualta? Jotkut ehkä vain ajautuvat tekemään töitä koko elämänsä kyseisessä paikassa, jumiutuvat sinne. Vaikka tämä kuulostaa julmalta, siltä kuitenkin vaikuttaa, sillä palvelualan ammatit näyttäytyvät hyvin usein vain pelkkinä ammatteina.

Muistan kuinka pienenä kävimme kotikaupunkini rautakaupassa, ja jo menomatkalla heitimme vitsejä ja vetoja ilmoille siitä, kuinka nopeasti saisimme jonkun työntekijän kertomaan meille kaupan tuotteista. Saatoimme nauraa ajatukselle, että menemme ensin kalastusosastolle, otamme suurimman mahdollisimman haavin ja sitten lähdemme metsästämään sillä myyjää avuksemme. Maalasimme mieliimme kuvitelmaa siitä, kuinka yksi meistä ensin kysyy ohjetta lähellä olevalta myyjältä, ja kun tämä lähtee juoksemaan karkuun, joku meistä hyökkää kauempana olevan hyllyn välistä ja taklaa myyjän.

Viime kesänä taas eräs sukulaiseni lähti hakemaan suuresta sisustuskaupasta mattoa itselleen. Koska esillä ei ollut juuri sitä tyyppiä, jota hän olisi havitellut, lähti eräs myyjä ystävällisesti katsomaan, onko varastossa vielä mitään jäljellä. Myyjää ei enää koskaan tavattu. Jonkun ajan päästä sukulaiseni alkoi kyllästyä odotteluun ja kysyi samaa asiaa toiselta myyjältä, ja niin lähti toinenkin avulias myyjä varastoon. Tämänkään myyjän kohtalosta ei ole selvyyttä vielä tänäkään päivänä.

Vaikka kutsumme erilaisia ammattihenkilöitä asiakaspalvelijoiksi, yllättävän harva toteuttaa tuota termiä jokapäiväisessä työssään. Minulle on suuri voitto, jos lähikaupassani minua suostutaan tervehtimään, kun käyn kassalle vuorostani maksamaan tavaroitani. Samalla tavalla koen itseni onnekkaaksi, jos yhdessä Suomen suurimmista kaupoista minä saan jonkun neuvomaan tietä huonekaluliimojen luokse ihan perille asti sen sijaan, että joku heiluttaa kättään ja aprikoi nähneensä tuotteen viimeeksi tomaattien vieressä hevi-tiskillä.

Haluaisin kokea kauppareissuillani tulleeni palvelluksi, tai että myyjät edes yrittäisivät hymyillä minulle, jos heitän vielä sanan tai kaksi normaalin tervehtimisen jälkeen. Kun sitten joku on oikein iloinen ja mukava minulle, tulen siitä iloiseksi. Sen jälkeen mieleni tekee aina jättää palautetta kyseisestä myyjästä, jotta tämä saisi tietoonsa, kuinka paljon arvostan juuri hänen hymyileväisyyttään. Iloinen asiakaspalvelija on minulle valitettavasti suuri yllätys ja suuri ilo samaan aikaan.

Toisaalta, eräänä päivänä tajusin kuitenkin olevani aivan yhtä iloisen yllättynyt ja hämmentynyt, jos satun tapaamaan erityisen ystävällisen asiakkaan. Toisissa asiakkaissa vain on erilaista energiaa, he hymyilevät aina kuin olisin heidän parhainkin ystävänsä ja tervehtivät iloisesti. Joskus tuntemattomatkin tulevat kassalle huikaten, että terve tytsy. Mikään ei saa minua hymyilemään varmemmin kuin omituisen ystävällinen käytös.

Voitaisiin siis ilmeisesti pohtia, onko yhteiskuntamme niin tyly ja kova, että ystävällisyys kaupan tiskin jommalla kummalla puolella saa aina yllättymään iloisesti? Surullista.

Verho putoaa silmien edestä

Jokaisen elämässä on sellaisia ihmisiä, joiden silmissä haluaisi näyttää mahdollisimman hyvältä. Sen takia heille lipsahtaa elämään kuuluvista tapahtumista erityisesti kaikki positiiviset jutut, tai vähintään positiivisen kuuloiset jutut. Heille kertoo innoissaan suunnitelmistaan ja aikeistaan menestyä.

Mitä sitten jos huomaakin, että vaikka kuinka yrittää olla hyvä ihminen, kaikki ponnistelut ovat menneet täysin hukkaan? Yhtäkkiä huomaa, että sinua pidetään oikeastaan aika hömelönä ja tunarina. Miten siihen kuuluu suhtautua?

Olen ammatiltani ihmishylkiö

Kaupassa töissä ollessani olen aina ihmetellyt, mikseivät jotkut asiakkaat vastaa hyvän päivän toivotuksiini. Entisessä kaupassa eräs herra vastasi minulle tolkuttaen muovikassia, mutta ei muuta. Kerran herralla oli sitten valmiiksi kassi mukanaan, joten sain hänet yllätettyä karjaisten kovaan ääneen: ”Hyvää päivää!” Kun miehen ei tarvinnut enää ostaa muovikassia, kuiskasi hän hiljaa ja hämmentyneenä minulle samat sanat takaisin.

Eräs päivä kuitenkin kuulin kaveriltani syyn siihen, miksi toiset eivät suostu pukahtamaan halaistua sanaa kassalla. Se johtuu kuulemma siitä, että kyseinen ammatti on niin alhainen ja väheksyttävä, ettei sellaisen työn tekijää tarvitse pitää edes ihmisarvoisena.

Ajatus suututti minua jonkin aikaa. Mietin tilannetta, jossa minä voisin kassalla ollessani päättää kenelle sanon hyvät päivät ja kenelle en. Siitä ei seuraisi mitään hyvää, ja luultavasti saisin aikaiseksi vain vinon pinon valituksia pomoni käsiteltäväksi, mutta silti jatkoin ajatusleikkiä hiukan pidemmälle ja pohdin: ”Tuo herra näyttää niin pulsulta ja haiseekin aivan järkyttävältä, tuolle en kyllä varmasti sano mitään, kun se tulee ruokansa ostamaan!”

Kuinkahan pitkään saisin moista käytöstä jatkaa, ennen kuin saisin potkut?