Suunta, joka ei johda mihinkään

Elämässä puhutaan aina siitä, kuinka riskien ottaminen lopulta kannattaa. Ainakin joskus, sillä joskus tulee vastaan sellainen riski, joka kannattaa ottaa, jonka ohittamista tulisi aina murehtimaan. Samoin kun sanotaan, ettei elämässä kadu myöhemmin mitään sellaista, mitä teki, vaan sellaisia asioita, joita on jättänyt kokeilematta. Kaikkien noiden kokeilujen ja uskonhyppyjen jälkeen meistä muotoutuu juuri niitä henkilöitä, joita olemme. Meihin vaikuttavat kaikki epäonnistumisemme, mahdollisuuksien ohittamisemme, onnen hetkemme.

Niinpä aloin miettiä, kuka minä todella olen juuri tällä hetkellä. Millainen ihminen olen muita kohtaan, miten minä käyttäydyn tietyissä tilanteissa ja kuinka olen päätynyt tähän pisteeseen. Jos haluan kysyä itseltäni, kuka minä olen, eikö minun tulisi kysyä myös kuka minä olen ollut? Jos en olisikaan perheemme esikoinen, suhtautuisin varmasti eri tavalla elämään. Jos minulla olisi ollut hiukan erilaiset valtasuhteet perheessäni, ehkä olisin aivan erilainen ihminen. Kun suutelin ensimmäistä poikaystävääni, kun päätin jättää kouluun hakemisen myöhemmäksi, kun hylkäsin ihmisiä elämässäni… Kaikki nuo tapahtumat ovat määrittäneet minut jollain pysyvällä tavalla, enkä tiedä, pidänkö siitä.

Jos kaikki meille tapahtuvat asiat käyvät toteen jostain syystä, miksi olemme juuri tässä ja juuri tällä hetkellä? Voisimmeko ymmärtää sitä paremmin miettimällä asioita taaksepäin, miettimällä mistä olemme tulleet? Jos näin osaisimme yhdistää jonkinlaisia käännöskohtia elämässämme, ehkä voisimme huomata jonkinlaiset junaraiteet, joilla olemme olleet. Ja jos ne ovat näyttäneet johtavan päin seinää, voisimme sitten hypätä niiltä vihdoin pois.

Ehkä en ole ottanut elämässäni tarpeeksi riskejä. Ehkä olen elänyt liian turvallisesti.  Mietin paljon elämääni ja sitä, mihin se on tällä hetkellä menossa. Pitäisikö minun elää jotenkin täydemmin? Pitäisikö minun muuttaa itseäni? Voisinko kääntää elämäni suunnan vain päättämällä niin?

Seuraava pysäkki – onni

Onnellinen elämä on miltei kaikkien tavoitteena. Elää niin, että mikään suurempi ei ahdista, tai jokin asia ei saa aikaan suurta puristusta rinnassa, jonka jälkeen hapen haukkominen tuntuu olevan elintärkeä, mutta vaikea juttu. Minäkin kirjoitan paljon siitä aiheesta. Mitä toivon sellaisen onnellisen elämän sisältävän, miten siihen tulisi pyrkiä ja miten olen taistellut kohti tuota päämäärää.

Miettikää, kuinka paljon työtä tuon asian eteen on oikeasti tehtävä, jos sitä alkaa oikein miettimään. Kirjastot täyttyvät elämäntapaoppailla, joissa kehotetaan harjoittamaan meditaatiota ja katselemaan aurinkoa viisi minuuttia päivässä. Televisio-ohjelmissa Oprah ja Dr. Phil setvivät ongelmia, jotta me tavan pulliaiset saisimme sitten avaimia omankin elämän parantamiseen. Lehdissä kirjoitetaan siitä, kuinka saamme seksielämämme paremmaksi, ihmissuhteemme kestävimmiksi ja kuinka oppisi rakastamaan anoppia.

Jos jokainen osaisi tiedostaa jokaisen näistä neuvoista, kuinka paljon informaatiota päämme sisältäisikään. Tulisiko elämästä enää yhtään mitään, kun kaikkea tulisi analysoida, vähä kerrassaan pureskella asioita ja aika ajoin pysähtyä miettimään omaa suuntaa, ja onko se varmasti oikea.

Varmasti oikea suunta. Vaikka se kehotetaan löytämään, onko sitä oikeasti olemassakaan? Meitä neuvotaan miettimään tarkasti elämäämme, mutta eikö muutkin kuin minä toivoisi vain joskus ajelehtivansa lottovoittajan onnella, puolivahingossa, oikeille reiteille elämässään? Varmasti joku toinenkin toivoo, että elämä voisi olla hiukan helpompaa, niin ettei tarvitsisi joka päivä taistella omaa pessimistisyyttään vastaan, tai ettei tarvitsisi joka päivä tuntea kaipuuta johonkin sellaiseen elämään, jota ei vielä omista. En taatusti ole ainoa, joka ei kaipaa elämästään jokapäiväistä taistelua.

Voi kunpa elämän virta vain kuljettaisi minut onnellisuuteen. Ilman turhaa ajatustyötä ja Oprahin apua. Kunpa voisin vain eräänä aamuna herätä ja ymmärtää, että kaikki tähänastiset ongelmani ovat olleet tarkoituksenmukaisia, jotta olen päässyt yhteen pisteeseen: onnellisuuteen. Kunpa elämän juna veisi minut seuraavaksi johonkin kauniiseen ja hyvään paikkaan.

Ilman päämäärää siis

Kaupoilla kiertäminen ja ostosten tekeminen on mukavaa ja helppoa silloin, kun ei etsi juuri mitään erityistä. Silloin silmiin osuu kaikkea ihanaa, ja kukkaro kevenee. Kun taas on tietty juhla tai vaatekappale mielessä, kaupoilta ei löydy mitään, vaikka kiertäisi koko kaupungin ympäri.

Sama asia sattuu kai elämäänkin joiltain osin. Jos harhailee vailla liian tiukkoja mielikuvia siitä, millaista elämän tulisi olla, voi olla onnellinen. Jos taas koko ajan kehittelee itselleen erilaisia etappeja ja saavutuksia ja kriteereitä, joita elämässä tulisi olla, voi löytää itsensä onnettomana haaveilemasta jostain sellaisesta, jota ei vielä ole. Jos kaipaa aina jotain lisää elämäänsä, milloin sitä voisi olla onnellinen?

Viisaan miehen sanoja

Isäni on minun näkemykseni mukaan erittäin viisas mies. Elämää nähnyt ja kokenut. Ei välttämättä mikään maailmanmatkailija, ei mikään suurista suurin filosofi, ei rakettitietäjä, ei ydinfyysikko, mutta tavallisen elämän tuomien ongelmien koulima vahva ja järkkymätön ammattilainen. Sen takia arvostan hänen mielipiteitään erittäin paljon.

Mistä tämä tuli mieleeni? Siitä, että joskus nuo mielipiteet todella saavat minut ajattelemaan ja kyseenalaistamaan omien ajatusteni kulun. Tässä jokin aika sitten matkustimme autossa kahdestaan ja puhuimme elämästä ja sen mukanaan tuomista ihmisistä. Minun täytyy nyt myöntää, että minun matkalleni on sattunut sellaisia henkilöitä, jotka olen pitkään halunnut ristiinnaulita kukkulan laelle ja sytyttää vielä varmuuden vuoksi tuleen. Sellaisia henkilöitä, jotka ovat jossain vaiheessa satuttaneet minua erityisen paljon, ja joista ikävä kyllä on jäänyt minulle jonkin sortin katkeria tunteita sydämeeni hautumaan.

Kun sitten puhuimme niitä näitä ja satuin kertomaan jutun eräästä näistä edellä mainituista henkilöistä, isäni tokaisi vain yhden ajatuksen tarinan päätteeksi. Se ajatus meni jotakuinkin niin, että minun pitäisi pikku hiljaa antaa olla.

Niinpä kyseenalaistin omat tuntemukseni ja totesin itselleni, että en ehkä voi antaa anteeksi, unohtaa tai leikkiä, että mitään ei olisi koskaan tapahtunut, mutta voisin antaa vähitellen asian olla omassa arvossaan. Jokaisella meistä varmasti on vihamiehiä ja ihmisiä, joiden kanssa kohdanneet tiet ovat olleet sotaisia. Miksi niille taistelujen runtelemille poluille pitäisi jäädä maleksimaan edes takaisin? Miksi niitä maisemia pitäisi jäädä miettimään vuosiksi eteenpäin, keräten katkeruutta syvälle sisimpäänsä?

Elämä menee eteenpäin, joten miksen minäkin menisi? Jos niin kovasti yritän olla positiivinen, miksi minulle tietyt ajatukset jäävät päähän pyörimään liian pitkiksi ajoiksi? Niinpä jouduin myöntämään, että isäni oli jälleen kerran oikeassa. Minun on annettava muistojen olla muistoja, menneitä aikoja, jotta voisin jatkaa eteenpäin elämässäni pää pystyssä kulkien. Menneiden märehtiminen ja katkeruus eivät sittenkään ehkä ole sen arvoisia. Enhän halua tahallaan heittää kapuloita omiin rattaisiini, enhän?