Sanattomuus

Onhan se aika kliseistä, kun lauluissa lauletaan siitä, elokuvissa kirjoitetaan unohtumattomia keskusteluja aiheesta tai se vilahtelee ihmisten puheissa silloin tällöin. Kliseistä, mutta ilmeisen totta. Ehkä olen vain myöhään herännyt tähän todellisuuteen, ja kuvitellut tähän asti olevani se teini-ikäinen ja kaikkivoipa Niina, joka pystyy ratkomaan minkä tahansa ongelman.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän näytän tietävän yhtään mitään mistään. Mitä vanhemmaksi muutun, sitä vähemmän minulla on mitään sanottavaa, koska ei ole olemassa oikeita sanoja, enkä oikeastaan osaa millään tavalla sanoa mitään viisasta.

Vuosien mittaan ystävilleni on sattunut kaikenlaista elämässä. Ennen tuntui olevan niin helppoa valita sanat jokaiseen tilanteeseen ja olla jotakin mieltä, mutta viime aikoina olen huomannut ymmärtäväni ehkä liikaa. Ymmärtäväni eri osapuolia niin paljon, että välillä hukun sanattomuuden suohon, kun en osaa sanoa mitään järkevää, vaan horjahtelen puolueettomuuden hatarilla jalansijoilla. Tai sitten ystäväni ovat joutuneet niin omituisiin ihmissuhdesolmuihin, että kertakaikkisesti en voi tehdä mitään muuta kuin katsoa silmät suurina toisen selittäessä suu vaahdossa viime aikaisia tapahtumia. Sitten kun minulta kysytään kommenttia asiaan, huomaan änkyttäväni hetken erilaisia konjunktioita ja päättäväni puheeni siihen, että en mie tiiä.

Ehkä liiallinen ymmärtäminen ja kokemusten kertyminen ei olekaan hyvä asia. Ennen oli niin helppoa julistaa oma mielipiteensä ehdottomaksi, koska luuli naiivisti aina olevansa oikeassa. Mutta eihän kukaan meistä voi olla koskaan oikeassa, eikä kukaan voi tietää täysin toisen ihmisen tunteita ja kokemuksia, joten mitä pitäisi vastata tilanteessa, jossa toinen kysyy dramaattisen tarinan päätteeksi, että mitä tehdä. Teininä olisin julistanut oman tapani toimia täydellisen oikeaksi, mutta nykyään yritän nähdä asiat myös muiden näkökulmasta, mutta se sumentaa katsantokantaani joskus liiaksikin.

Hapuilen sanojen perään, hapuilen sellaisia fraaseja, jotka voisivat pelastaa maailman ja tehdä ystäväni onnellisiksi. Mutta eihän sellaisia ole olemassakaan. Lopulta olen päätynyt vain toivomaan, että ehkä kuunteleminen onkin kaikista tärkeintä. Se, että katsoo toista silmiin, laskee käden toisen olkapäälle ja änkyttää edes jotain lohduttavaa: ”Kyllä se siitä.”

Tai ehkä joskus myös pelkkä hiljaa vieressä oleminen auttaa. Ystävän kanssa jaettu hiljaisuus on joskus erittäin voimauttavaa. Silti toivon, että voisin löytää jotain sanoja, jotka voisivat auttaa. Mistä sellaisia pystyy keksimään?

Iloinen vaihtoehto

Lähdimme tänä vuonna ystäväni kanssa viettämään juhannusta jonnekin kauas kaiholaan, unohdetuille maille ja maalaiselämän ääreen. Ystäväni oli tokaissut aiemmin viikolla, että jos en haluaisi välttämättä kuluttaa korviani kuunnellen hänen valitsemaansa musiikkia koko matkan ajan, voisin yhtä hyvin kyhäillä oman biisilistani kuunneltavaksi.

Minä haalin kokoon erilaisia biisejä, joista huokui hyvä mieli ja rallattavat sävelet. Ilahtuneen olotilan musiikkia, jota ei ole vielä soitettu radiossa puhki, ja joita itsekään en ollut vielä kovin montaa päivää aiemmin kuullut. Raapustin vielä perään levyn nimen: Happy alternative.

Reissumme oli kuin olikin eräänlainen uudenlainen mukava vaihtoehto viettää juhannusta, ainakin itselleni. Joskus olen viettänyt hyvinkin masentavia juhannuksia jossain oman kotini nurkissa, yksin katsellen Makuunista lainattuja elokuvia. Tämänvuotinen juhannus taas oli jotain aivan muuta, jotain hauskaa ja erilaista.

Myöhemmin mietimme biisilistani nimeä. Eikö olisikin mukavaa, jos elämässä voisi toisinaan vain valita nappia painamalla  happy alternativen? Iloisen vaihtoehdon, jossa kaikki sen hetkiset murheet saisivat väistyä ja tilalle astuisi jotain mukavaa, jotain odottamatonta ja ihanaa? Kuinka hienoa olisikaan omistaa tuollainen kaukosäätimen oloinen kytkin, josta voisi äärimmäisessä hätätapauksessa vaihtaa elämäänsä hiukan parempiin asemiin.

Ei enää sydänsuruja, ei enää velkahuolia, ei koulukiusaamisen uuvuttavaa rankkuutta, eikä enää yksin itkettyjä kyyneleitä nukkumaan käydessä. Jos tilanne näyttäisi liian epätoivoiselta, voisi hypätä takaisin onnellisuuteen.

Mutta toisaalta, kuka enää suostuisi kärsimään mitään? Jossain vaiheessa jo pahan ruoan aiheuttama mielipaha näyttäytyisi niin maailmankaatavana ongelmana, ettei sitä pystyisi enää kestämään. Napin painallus ja ruoka muuttuisi hyväksi. Eikö tietyt surulliset ajanjaksot elämässä korostakin vain niitä seuraavia onnen päiviä? Eikö olekin olemassa sanonta, että vain kärsimällä osaa arvostaa hyviä aikoja?

Jos saisin valita iloisen vaihtoehdon, en tiedä ottaisinko sitä. Toisaalta joskus olisi mukava vain päästä oman elämänsä ongelmavyyhdistä eroon parissa sekunnissa, mutta millaisen ihmisen tuollainen jopa pelkurimainen käytös minusta muovaisi? En varmasti olisi niin vahva ja itsenäinen ihminen kuin nyt, sillä nyt minun täytyy vain kestää murheet ja purra hammasta. Sitten kun aurinko paistaa risukasaan, osaan nauttia sen lämmittävistä säteistä täydestä sydämestäni. Sitten kun pilvet ovat haihtuneet, ehkä myös tällaiset hupsut ajatukset onnea säätävistä kaukosäätimistäkin haihtuvat.

Erilaiset ajatusmallit

Blogistani on saattanut lukea rivien välistä ja välillä oikeastaan melko suoraan, että minä kannatan ihmisissä jatkuvaa muutosta, jatkuvaa kehittymistä eteenpäin. Miksi? Koska minusta kukaan meistä ei ole vielä tällaisenaan täydellinen. Kukaan meistä ei synny sellaiseksi, että pärjäisi yhteiskunnassa juuri sellaisenaan parhaimmalla mahdollisella tavalla, saisi miljoonia ystäviä ja osaisi aina olla mukavan toverillinen tai tiukan objektiivinen, kun sitä tarvitaan. Aina on varaa parantaa sekä omaa, että ympärillään elävien ihmisten elämää.

Sitten tulee joku, joka sanoo, että hän on tällainen kun on ja sillä siisti.

Mikä oikeuttaa ihmisen ajattelemaan noin itsekkäästi? Yksilö on kuitenkin vain yksi ihminen miljardien joukossa, joten miksi kaikkien noiden muiden ihmisten pitäisi sopeutua siihen, millainen tuo yksi jääräpää on, eikä niin, että voisi itse ajatella hetken myös muita ihmisiä? Jos kohtelee muita ihmisiä kuin roskaa, tulee monille muille siitä paha mieli, mutta pystyykö sitä rehellisesti miettimään itsekään enää niin, että onpa hyvä olla vain oma itsensä, vaikka se satuttaisi muita?

Joskus aikoja sitten kiistelimme ystäväni kanssa siitä, pitäisikö olla kuin vesi – muotoutuu jokaiseen astiaan, pystyy omaksumaan ympäristönsä lämpötilan nopeahkosti, soljuu eteenpäin vaivatta ja löytää tarvittaessa uusia reittejä. Vai pitäisikö olla kuin kivi – pitää oma asemansa, istua aloillaan jyrkkänä ja pehmetä vasta vuosikymmenien saatossa, ei muotoudu olosuhteisiin, on vain siinä ja möllöttää.

Nykyään olen vahvasti sitä mieltä, että meidän jokaisen tulisi olla vettä tässä maailmassa. Soljua eteenpäin harmitta, ei jäädä kenenkään tielle, ei satuttaa ketään vain jurottamalla siinä paikallaan, vaivautumatta muuttamaan asemiaan sentin vertaa.

En kuitenkaan tarkoita, että ihmisen tulisi tehdä missään vaiheessa elämäänsä välttämättä mitään erityisen jyrkkiä ja täydellisiä muutoksia ihmistyypistä toiseen. En hae muutoksen voimalla sitä ideologiaa, että ihmisen tulisi kadottaa oma minuus ja pyrkiä vain miellyttämään muita. Mutta jos pienellä itsetarkkailulla voi havaita haavoittavia käytösmalleja, miksei olisi valmis tekemään pikkuruista muutosta, jolloin sekä itsellään että kanssaeläjillä olisi mukavampi olla? Pienet muutokset eivät vavisuta syvintä minuutta mihinkään, vaan auttavat yhteiselossa tällä ylikansoittuvalla maapallolla.

Minä olen minä ja se siitä. Saman tien voisi sanoa, että asun yksin tällä maapallolla ja muut saavat painua huitsin nevadaan. Miksei voisi ajatella, että minä olen minä, mutta en ole vielä täydellinen ihminen?

Uusin silmin

Eräs tuttuni huokaisi kerran ääneen lausahduksen, jota olen sittemmin jäänyt miettimään. Hän oli kuluttanut elämässään aikaa etsimiseen jo tarpeeksi kauan, tarpeeksi monia vuosia oli hukkunut siihen, että yrittää vain löytää jotain uutta ja mahtavaa. Sen takia hän oli päättänyt kokeilla uutta taktiikkaa, ja päätti elämänsä miehen löytyvän jo elämästään.

Ihmisiin pinttyy tietty leima, kun heidät on tavannut. En tiedä johtuuko se ensivaikutelmasta vai pitkän aikavälin mielleyhtymistä, mutta tietyt ihmiset näkee aina samalla tavalla, vaikka vuosien myötä he ehkä muuttuvatkin. Itse olin peruskoulussa melko ujo ja hiljainen tyttö, jota tietyllä tapaa oli toisten mielestä hauska kiusata. En kohdannut mitään traumatisoivaa koulukiusaamista, mutta tiedostin sen, että minut nähtiin jotenkin reppanana tyttönä, jolle huudeltiin milloin mitäkin pientä vitsiä tai ivaa. Jollain tavalla minusta tuntuu, että nuo ihmiset, jotka kävivät kanssani vuosia samaa koulua, näkevät minut edelleen samanlaisena ihmisenä, vaikka en enää ole sellainen. Samalla tavalla itse näen joskus vusoia sitten tapaamani hiljaisen hyssykän vieläkin jotenkin säälittävänä ihmisenä, vaikka nykyään ennen niin pienellä pojalla saattaa olla monen kymmenen kilon edestä lihasta ja huumorintaju on pulpahtanut kukkaansa.

Jos lopettaisi etsimisen ja avaisi silmänsä, mitä kaikkea lähipiiristä saattaisikaan löytyä. Elämänkumppani, sielunsisko, uusi paras ystävä. Jos vain hetken osaisimme katsoa ympärillemme uusin silmin, voisimme nähdä jotain sellaista, jota emme olleet edes ajatelleet olevan olemassa niin lähellä. Aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, kuuluu sanottavan.

Miksei siis yrittäisi kerrankin ajatella objektiivisesti kaikkia niitä ihmisiä, jotka tällä hetkellä on täysin sivuuttanut. Jos yrittäisi oikeasti nähdä ihmisen sellaisena kuin hän tällä hetkellä on, saattaisi yllättyä suuresti. Meidän kaikkien pitäisi aika-ajoin puhdistaa silmälasimme ja katsoa maailmaa ja ihmisia niin kuin näkisimme heidät ensimmäistä kertaa. Ajan kuluessa näkökantamme sumenee ja mielipiteemme vanhentuvat, ajan kuluessa ne tarvitsevat pientä kalibrointia.

Ajatus on minusta kuitenkin myös jollain tavalla masentava. Jos todella kaikki tarvitsemani on jo elämässäni, mistä sitten enää löytyy suuria seikkailuja? Eikö suuri rakkaus ollutkaan sitä, että sen tietää heti ensi silmäyksellä, ilman että tarvitsee sitä sen suuremmin miettiä? Ei kukaan meistä pärjää elämässä myöskään niin, että sulkevat kaikki uudet tuttavuudet ulkopuolelle, ja pyörivät vain pienessä piirissään. Jokainen meistä tarvitsee joskus uusia tuulia, uusia ihmisiä, joiden kanssa voi hullutella ympäri kaupunkia ja puhua henkeviä auringon laskiessa.

Ajatusleikki on silti mielenkiintoinen. Pysähdy sinäkin miettimään elämässäsi ihmisiä, joihin olet iskenyt tietyn leiman. Ansaitsevatko he sen todella? Pitäisikö sinun hetkeksi karistaa vanhat mietteesi ja ajatella asioita uudelta kannalta? Saatat yllättyä mitä kaikkea elämästäsi löytyy. Ehkä siellä todella piilee elämäsi mies tai nainen. Ehkä siellä todella piilee jotain ymmärtämisen arvoista.

Kesä ilman kesää

Suomessa sataa vettä. Ihan noin niinkuin ilmoitusluontoisesti tuon asian teille ilmi, ellette ole sitä itse vielä huomanneet. Mutta keltäpä se nyt olisi jäänytkään huomiotta, kun joka päivä avaa verhot ja ikkunan takana aukeaa harmaa ja ankea maisema, jota sadepisarat piiskaavat armotta jo miljoonatta päivää putkeen.

Raamatussa satoi vettä neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä. Siitä seurasi suuri tulva, katastrofi ja maailman puhdistus.

Mutta mitä jos ihmiset eivät kuolleetkaan tulvaan? Mitä jos vain satoi niin pitkään, että raamatun ajan ihmiset masentuivat ja kuolivat itsetuhoisesti maan päältä pois? Mitä jos vain positiivisimmat ja vahvimmat yksilöt selvisivät niin pitkästä ja harmaasta ajasta, että toivo oli jo menetetty, haudattu ja ehditty unohtaakin? Mitä jos ei satanutkaan vain neljääkymmentä vuorokautta, vaan niin pitkään, että koko maailma joutui henkisen kriisin ääreen?

Siltä minusta ainakin tuntuu, sillä jos tämä sade jatkuu enää kauan, ajattelin vaivuttaa itseni horrokseen ja herätä ensi kesänä uudelleen.

Petturuudesta ja uskosta

Kaunis kesäpäivä oli hiipumassa illaksi, kun istuimme ystäväni kanssa hänen parvekkeellaan ja pohdimme elämää. Tai oikeastaan koska olemme kauniimman sukupuolen edustajia, pohdimme ihmissuhteita ja miehiä. Olimme kuin suoraan jostain kliseisestä b-luokan elokuvakohtauksesta, jossa kaksi elämän kolhimaa naista drinkkilasit kädessään puhuvat miehenkutaleista, jotka pilaavat maailman pelkällä olemassaolollaan.

Kaiken keskellä ystäväni sanoi hyvin melankolisesti, että ei usko uskollisuuteen enää tänä päivänä. Nykyajan teknologia, verkostoitumistavoitteet ja sosiaaliset mediat ovat tehneet pettämisen niin helpoksi, että miltei jokainen harrastaa sitä jollain tasolla. Kuinka helppoa on vain avata tietokone ja uppoutua hetkeksi salamyhkäisiin keskusteluihin jossain anonyymin chatin turvissa? Tai miten nopeasti käykään uuden ihmisen tuominen elämään, puolihuomaamattomasti. Sen kun lisää facebookissa kaveriksi sellaisen ihmisen, jonka on kerran tai kaksi tavannut kaupungin yökerhossa. Tai jos on pyytänyt toisen puhelinnumeron, niin miten huomaamattomasti voikaan lähettää muutaman tekstiviestin illan hämärtyessä.

Nykyään pettämisessä ei enää ole niin suurta jännitystä kuin ennen, sillä kiinnijäämisen vaara ei ole niin suuri. Mistään ei jää todisteita, ellei niitä itse jätä jälkeensä. Puhelimesta saa viestit poistettua, sosiaalisissa medioissa voit helposti piilottaa eri tavoin kriittiset keskustelut ja kaiken kruunuksi voi puhdistaa internet-selaimesta koko selaushistorian. Jos taas ennen kotipuhelin pirahti soimaan ja vastattaessa langan toisessa päässä oli uppo-outo Mirkku tai Pertsa kyselemässä hiukan humaltuneella äänellä kumppanin perään, ei tarvinnut paljon enempää tekoja tai sanoja epäilysten heräämiseen. Tai jos aviomies alkoi saada säännöllisesti ruusulta tuoksuvia kirjekuoria, ei varmasti aikaakaan kun vaimo nappasi kaulimen kouraan ja alkoi vaatia tunnustuksia.

Siinä missä pettäminen voi olla hyvinkin erilaista kuin ennen, on varmasti myös rajat muuttuneet. Tietysti toisen luona vietetty yö on yhtä paha asia ollut ennenkin, mutta mihin nykyään vetää pettämisen rajan? Suutelemiseen? Sydämiä sisältäviin tekstiviesteihin? Pikkutuhmiin keskustelupalstan viesteihin? Vai onko kaikki se pettämistä, jota ei hyvillä mielin voisi kuvitella kertovansa kumppanilleen?

Rajojen ja todisteiden puuttuminen voi ajaa vainoharhaisuuteen. Jokainen puhelimen piippaus voi olla mahdollinen seksiviesti. Koneella vietetyt tunnit ja poistettu selaushistoria alkavat yhtäkkiä vaikuttaa vilpilliseltä toiminnalta. Kaiken tämän hämmennyksen keskellä meistä jokainen on varmasti joskus tuntenut turhiakin epäilyjä toisia kohtaan.

Loppujen lopuksi yritin esittää ystävälleni kuitenkin positiivisen kannanoton. En lähde kiistämään pettämistä, sillä sitä on ollut ja sitä tulee varmasti olemaan niin kauan kuin ihmisiä tämän maan päällä tallaa. Toiset ovat petollisia, eikä sille voi mitään, oli pettäminen helppoa tai ei. Eikö kuitenkin jossain vaiheessa ihminen voisi päättää jollain tavalla aikuistuvansa, jättävänsä turhan pelehtimisen taakseen ja aloittavansa kunniakkaan elämän? Meillä on kuitenkin vapaa tahto, voimme tehdä juuri niin kuin tahdomme, joten miksemme vain päättäisi olla pettämättä? Jos jatkamme elämäämme etsien aina jotain parempaa ja jotakuta ihanampaa, niin milloin ehdimme elää sitä elämää, josta niin monet haaveilevat? Sitä, jossa rakennetaan punainen tupa ja hoidetaan perunamaata ja kakaroita yhdessä jonkun kanssa?

Mutta johtaako tämäkin ajattelumalli johonkin mahdottomalta kuulostavaan yhtälöön, jossa täytyy vain toivoa löytävänsä oikea ihminen, oikeaan aikaan, oikeassa paikassa ja yritettävä vain luottaa tähän maagiseen kohtaamiseen? Yritettävä luottaa siihen, että juuri tämä ihminen on myös tehnyt tuollaisen kunniakkaan päätöksen olla huijaamatta ja kieroilematta?

Ehkä meidän tulee ystäväni kanssa istua parvekkeella miettimässä elämää vielä hiukan pidempään ja yritettävä löytää usko ihmisiin. Ei tämä maailma ole kuitenkaan niin paha paikka kuin tuollaisissa murheellisten aiheiden keskusteluissa itselleen saattaa vahingossa uskotella.

Positiivinen muutos

Päätin viime vuonna muuttaa vastaustani kysyttäessä jotain. Joskus olen epäröinyt ja jahkaillut hetken, mutta olen useimmiten saanut itseni taivuteltua vastaamaan myöntävästi.

Kyllä, haluaisin sittenkin tanssia valssia neljältä yöllä lähikaupan pihalla. Kyllä, haluan lähteä uuden ihmisen kanssa reissuun sellaiseen maahan, jossa en ole koskaan käynyt. Kyllä, uskallan astua uuteen ihmissuhteeseen. Kyllä, tottakai haluan viettää juhannukseni jossain omituisessa paikassa tuntemattomien ihmisten kanssa. Kyllä, lähden baariseuraksi keskellä viikkoa, vaikka oikeasti haaveilen vain pitkistä unista.

Mutta kertaakaan minun ei ole tarvinnut katua näitä valintoja. Kun epäröinti meinaa ottaa niskaotteen minusta, olen miettinyt kuinka hauskaa on myöhemmin muistella noita hetkiä. Olen ottanut pieniä askeleita sellaisen persoonallisuuden suuntaan, joka haluaisin olla, ja jona voisin olla vieläkin onnellisempi ja hauskempi.